Kazuo Ishiguro: Klara and The Sun
“I believe I have many feelings, the more I observe, the more feelings become available to me.”
Kazuo Inshigurolla on tapana heittää lukija heti kirjan alussa tuntemattomaan maastoon ilman kompassia, omilleen. Kirjan edetessä lukija saa pieniä vihjeitä, mutta juuri niin vähän, että tuntuu koko ajan siltä, että on vähän sumussa. Että tässä on nyt jotain kummallista mistä ei ihan saa kiinni. Sen näkymän ulkopuolella, jonka Ishiguro meille avaa on jotain muuta, kaikki ei ole ihan kunnossa. Vähän kuin kauhuelokuva, joskus hienovaraisella kauhulla itse asiassa höystettynä.
Klara and The Sun ei ole poikkeus. Aloitamme kaupasta: ”When we were new, Rosa and I were mid-store, on the magazines table side, and could see through more than half of the window.”
Mutta keitä ovat “Rosa and i”? Ja miten aurinko tarinaan liittyy?
”He pointed to the floorboards and said, ‘That’s the Sun’s pattern right there. If you’re worried, you can just touch it and get strong again’.”
Rosa ja Klara ovat AF:iä, robotteja, keinotekoisia ystäviä (Artificial Friend), jotka toimivat aurinkoenergialla. Maailma ei ole kaunis vaan dystooppinen, jossa koneet ovat pikkuhiljaa korvanneet ihmisiä, jopa ystävät. Etuoikeutetut ja varakkaat vanhemmat geenimuuntelevat lapsiaan pärjäämään paremmin kilpailullisessa maailmassa käyttäen eufemistisia termejä ”lifted”, lapset keinotekoisesti kohotetaan ylemmäs, se tapahtuu kirjaimellisesti näiden oman hengen kustannuksella. Ystäviin tai sosiaaliseen kanssakäymiseen ei ole juurikaan aikaa, lapset opiskelevat tiukan aikataulun mukaan kotona, lukioon on vaikea päästä. Klara ostetaan ”ystäväksi” Josielle, jonka sisar on jo kuollut tähän “liftaamiseen”.
Ishiguron tarinoissa lopulta aina kysymys on ihmisyydestä ja sen perusytimestä; rakkaudesta, tunteista, etiikasta, oikeasta ja väärästä. Ei osoitellen vaan vihjaten. Lukija voi sitten tehdä omia päätelmiään näiden vihjeiden perusteella. Tässäkin kirjassa on ”rakkaustarina”, Josien ja Rickin, jotka ovat 14-vuotiaita naapuruksia, eräänlaiset teini-iän Romeo ja Julia. Nämä tulevat erilaisista ympyröistä, Rick on akateemisesti lahjakas, mutta ei ”kohotettu”, joten tätä ylenkatsotaan ns. seurapiireissä.
Toisaalta tarinassa on uhrautuminen toisen puolesta. Klara kuvittelee auringon olevan ”hän” (miespuolinen) ja käy sen kanssa kauppaa Josien pelastamisesta, oman ”henkensä” kustannuksella.
Ja mitä ihmisyys oikeastaan lisääntyvässä koneiden maailmassa on? Josien äiti suunnittelee korvaavansa kuolevan tyttärensä Klaralla, voiko tytär elää kuoleman jälkeen jos tämä “integroidaan” Klaraan?
The New York Timesissa on hieno arvio kirjasta. Olen arviosta kahdessa asiassa eri mieltä. Radhika Jonesin mielestä kirja ei yllä Ishiguron mestariteosten rinnalle, vaikka kirjaa kehuukin. Itse pidin tätä todella hienona ja vahvasti vaikuttavana kertomuksena ihmisestä, ihmisyydestä ja inhimillisyydestä – mitä ne konkreettisesti ovat ja merkitsevät? Jones myös totesi, että Klaraan on ”likable enough”, mutta tähän on vaikea eläytyä. Olen eri mieltä. Klara on kuin kömpelö ihminen, joka muodostaa uskomuksia saadakseen elämälleen tarkoituksen, tutkiskelee tunteitaan (voiko robotti tuntea – kysymys sekin pohdittavaksi, mitä ovat tunteet) ja lopulta piirtyy hyvinkin inhimillisenä olentona. Klaraan voi rakastua, sitä voi sääliä, sille voi toivoa hyvää. Sen kohtalo voi liikuttaa. Siinä on Ishiguron nerous.
Ishiguro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2017.
Tässä kirjassa muuten jälleen olen merkannut sivun, jossa on ollut jotain itseäni koskettavaa. Kun nyt luen sivua uudelleen ja uudelleen, en keksi mikä siinä on ollut niin hienoa? Sekö, että äidin ja teinin välillä on kireää ja vältettäviä puheenaiheita? Ja että toisaalta saadakseen jonkin tunneyhteyden tulehtuneessa tilanteessa ne ovat juuri niitä aiheita, joita tökitään?
