Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Kari Hotakainen on kirjailija, jolla on missio. Vaikka kirjassa Ihmisen osa kirjailija tuntuu vain keräävän Salme Malmikunnaksen, eläkkeelle jääneen lankakauppiaan, elämäntarinaa, Hotakainen haluaa tehdä enemmän. Hotakainen haluaa herättää meidät. Ja onnistuukin siinä.
Ihmisen osa kertoo kirjailijasta, joka tapaa kirjamessuilla Salme Malmikunnaksen. Kirjailijalla on paineita sillä kirjailija ei ole kirjailija, jos tällä ei ole viimeistä kirjaa mistä puhua, mitä markkinoida, millä todistaa olemassaolonsa. Kirjailija tarvitsee materiaalia. Salme Malmikunnas lupautuu luovuttamaan elämänsä taiteen alttarille 7000 eurolla. Ei Salme tosin itse perusta fiktiosta, miksi sitä pitää mitään keksiä, kirjan kirjoittaminen on Salmen maailmassa sitä, että kirjoitetaan vain muistiin asiat siten kuin ne tapahtuivat. Mutta ei Salmekaan suostu puhumaan ihan totta vaan värittää ensin elämäänsä kauniimmaksi. Pikkuhiljaa lukija havaitsee kuitenkin vaikkapa sen, ettei Pekka-poika ole “kaupallisella alalla” vaan kiertelee vieraiden ihmisten hautajaisia saadakseen syödä. Ja sitten on vielä se suuri asia. Se mikä paljastuu vasta lopussa.
Hotakaisen kirjassa maailma tuntuu tutulle ja on edelleen ajankohtainen, ellei jopa ajankohtaisempi. Ihmiset elävät aivan eri maailmoissa. Vaikka mitä sanottaisiin, on selvää, että Pekka, joka keskittyy keksimään kuinka saisi tänään ruokaa ja vaikkapa Kimmo, joka on jonkinsorttinen valmentaja/konsultti tms. elävät aivan eri maailmoissa. Samoin palaverikiireinen Helena ja leipäjonoon häpeillen asettuva Maija. Puhumattakaan nyt kylänraitilta postikortteja lähettelevästä Salmesta ja kaupungissa asuvasta muusta porukasta.
”Postikortti, Kylänraitti
No niin Helena!
Älä nouse muiden yläpuolelle. Siellä loppuu ilma ja alkaa huimata. Syö voita ja juo punaista maitoa. Tai ainakin sinistä. Kevyisiin älä koske, niillä nouset ilmaan. Maassa pysy. Kuin tatti. Mutta älä itteäs alenna. Semmonenkaan ole mistää kotosin. Isäs laittoi eilen moneksi päiväksi karjalanpaistia. Tämä on vihje.
Äitis”
Työelämä on työtä, projekteja, asiakashankintaa ja amerikkaa puhuvia konsultteja. Jollain tavalla konsultti Isto Ruusutien ja Helenan keskustelu oli paljastava:
“Mietitkö koskaan aamuisin, että haluaisit muuttaa elämäsi?
Joka aamu.
Oletko aikonut tehdä asialle jotain?
Olen, mutta en saa mitään aikaiseksi.
Paljonko työajastasi kuluu palavereissa?
Seitsemänkymmentä prosenttia kaikesta ajasta.
Koetko, että voit vaikuttaa päiviesi kulkuun?
Kaikki lipsuu käsistä. En muista, mitä oli sanomassa tai mitä juuri sanoin. Näen valkoista. Tai siis en nyt, mutta yleensä.
Missä näet valkoista?
Vähän joka puolella.
Tarkoitatko neuvotteluhuonetta vai jotain muuta tilaa?
Ei ole tilaa. Tarkoitan, ettei ole muuta kuin neuvottelutilaa. Kaikki on neuvottelua. Kun vastaan puhelimeen, sanon olevani neukkarissa. Olen huomannut, etten koskaan vastaa olevani töissä.
Olenko ymmärtänyt oikein, ettet oikein osaa keskittyä palavereihin?
En saa kenestäkään enää kiinni. Kaikki ihmiset menettävät muotonsa ja katoavat siihen valkeuteen. Ne ovat mustia pisteitä siinä valkeudessa.”
Luulisin, että moni tunnistaa tässä jotakin omasta työtilanteestaan. Työelämä on niin nopearytmistä, että sitä vastaan oikein pitää taistella, ettei kaikki katoa valkeuteen, ole yhtä mössöä. Työ ja muu elämä on hankalasti enää erotettavissa, kuten Helenalla:
“Reitti kulki puiston halki. Vanha vaahtera seisoi itsepintaisesti samalla paikalla. Puut pitivät paikkansa. Vaahteran alla Helena oli ollut tapana istua silloin kauan aikaa sitten kun työn ja vapaa-ajan raja oli selkeä. Viimeiset kymmenen vuotta Helena oli kävellyt puiston halki hakeakseen täytetyn patongin ennen seuraavaa palaveria, josta hän oli jo kuusi minuuttia myöhässä.”
Tai on ja on. Kuten jo sanottu, ihmiset elävät eri maailmoissa. Kirjan Kimmo Hienlahti, 49 v, elää aivan omaa elämäänsä ja valittelee varakkuuden ongelmaa. “Varakkain on se, joka kykenee ostamaan hajuraon. Hajurako on ehdottomasti parasta, mitä rahalla saa. Tuloero on hajurako.”
Ehkä olisi hyvä, että Kimmon äiti olisi lähettänyt samanlaisia postikortteja kylänraitilta kuin Salme Helenalle, jossa hän toteaa: “No niin Helena!
Älä nouse muiden yläpuolelle. Siellä loppuu ilma ja alkaa huimata.”
Kimmolla ei kuitenkaan ole ketään, sillä Kimmolle kaikki se mitä muilla on, on keskivertoa mitä pitää välttää. Loppujen lopuksi Kimmo on noussut aivan omiin maailmoihinsa, missä Audilla ei voi madella 140:iä ja missä puheella selviää ihan mistä vain. Tämä on noussut omiin yläsfääreihinsä, ihastunut omaan kaikkivoipaisuuden tunteeseen. Kuten kolarin silminnäkijä toteaa Kimmon lukittua ovensa kolarin jälkeen: “Niin kuin sillä olisi siellä joku eri maailma kuin meillä muilla täällä. Niin kuin onkin.”
Mistä Hotakainen sitten haluaa meidät herättää? Minusta juuri siitä kaikkivoipaisuuden tunteesta, siitä, että ei edes huomaa elävänsä jotakin epäelämää, missä ei ole aikaa pysähtyä vaahteran alle. Missä on niin kiire paikasta toiseen, että edessä olevat punaiset valot eivät ole itseä varten ja mitkä muut tahansa esteet ovat vain töytäistävissä pois tieltä. Että me oppisimme hellimään niitä kahta oleellista ominaisuutta:
“Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä toisen asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perässä.”
Tuo kaikkivoipaisuus johtaa helposti siihen, että heikkoutta ei voi enää sietää itsessään eikä muissa. Ylenpalttinen itsekeskeisyys luo lopulta yksinäisen maailman. Helena on kirjassa tyttären kuoleman jälkeen luonnollisesti poissa tolaltaan. Perhe on kuitenkin läsnä. Ja ehkä juuri siitä on kysymys. Että pystyy sallimaan itselleen kaatumisen ja sen, että voi olla jonkun toisen armoilla. Että kaikesta ei selviä pelkällä puhumisella.
“Hän vaistosi, että Pekka, Biko ja Maija olivat tulleet hänen selkänsä taa.
Hän tiesi, että he tulisivat hänen selkänsä taa aina.
He kertoisivat, että kaide on vain kaide, eikä maailma ole siitä kiinni.
Maailma on kiinni siitä, onko kukaan takana varmistamassa jos kaatuu.
Tai päättää kaatua.”
Kirja oli hieno monella tasolla. Pidän Hotakaisen ilmaisusta, joskus karustakin. Pidän Hotakaista hyvänä suomalaisen luonteen kuvaajana. Hän pystyy myös hyvin kuvaamaan nykymaailmaa. Kuten Hotakaisen kirjoissa lähes aina, lopussakin joku menee niin pitkälle, että siinä ei enää ole mitään tolkkua. Ja se tehdään varsin lakonisesti. Kielen poistaminen paskanpuhujalta rangaistukseksi ja sen lähettäminen Helenan isälle oli kuvattu kuin lihakaupassa leikattaisiin sisäfilettä suikaleiksi.
Hieno kirja eikä vähiten siksi, että maailma on täynnä Kimmoja ja Helenoita palavereissaan. Ehkä heistä osa kulkee koko ajan itsessäkin mukana. Ja ehkä siitä pitäisi herätä ennen kuin on liian myöhäistä. Tai ainakin pysyä valppaana, ettei siihen tilaan joudu. Ja toisaalta maailma on täynnä Pekkoja, Maijoja ja Bikoja. Ja kuinka usein me osaamme asettua sen toisen asemaan? Emmekö me usein kuvittele selviävämme säälillä? Ja sittenkin Hotakainen antaa ymmärtää, että se ei ole itsestään selvää ketä pitää sääliä ja ketä pitää onnekkaana. Hyvä kirja.
Ja vaikka Salme suhtautuu kirjailijoihin epäilevästi eikä pidä fiktiota minään, on hänelläkin sittenkin yksi toive. Ehkä sama mikä meillä kaikilla.
“Ja minä tietysti toivon nyt, kun olen elämäni kertonut, että sinä menet kotiisi ja rikot kellon Salmen takia ja ajattelet, että vähän aikaa on vain se yksi vanha nainen maailmassa ja nyt keskityn siihen.”
