Veikko Huovinen: Pojan kuolema
”Millainen Pekka oli luonteeltaan. Siinäpä vasta arvoitus. Tunsin hänet ja en tuntenut. Hän oli varsin erikoislaatuinen pojaksi ja nuoreksi mieheksi. Hyvin kirjava punos, pahimmillaan kuin riimuverkon imake. Herttaisuus, lukeneisuus, haavemielisyys, humaanisuus ja avuttomuus käytännön asioissa taistelivat groteskiuden, itsepäisyyden, satiirisen nokkeluuden, laiskuuden, ylimielisyyden ja kriittisen älyn kanssa. Pikkusielu hän ei ollut.”
Isän kirja surusta, kaipuusta, syyllisyyden tunteista, rakkaudesta. Tämä on Huovisen vakava, itsetutkiskeleva ja huumorista riisuttu kirja.
Kirja kertoo Pekka Huovisen elämästä, sairastumisesta masennukseen ja siitä kuinka vanhemmat seuraavat asiaa välillä toivottomina ja vailla keinoja auttaa. Veikko Huovinen ei yritäkään mennä poikansa nahkoihin tai väittää tietäneensä miltä pojasta tuntui. Hän tarkastelee tapahtumia ja pojan elämää kuten useimmat vanhemmat voivat, ulkoapäin ja rakastaen, parasta toivoen. Isä ei olisi isä, jos tämä ei myös pohtisi sitä, olisiko voinut tehdä jotakin aiemmin, menikö kasvatus pieleen, olisiko pitänyt olla auttamatta poikaa rahallisesti ja vaatia tätä kohtaamaan maailmaa. Poika ei herkkäsieluisena saanut otetta elämästä ja jokainen vanhempi pohtii, mitä voisi tehdä tai mitä olisi voinut tehdä. Usein Huovinen toteaa kirjan sivuilla kuinka ulkopuoliset kehottavat torjumaan itsesyytökset. “Mutta eivät ne hellitä.”
Kirja alkaa kuvailemalla Hailuotoa, saarta Perämerellä Oulun edustalla. Veikko Huovinen kertoo ostaneensa saaresta tontin ja rakennuttaneensa sinne pienen mökin pakopaikakseen 1970-luvulla. Myöhempinä vuosina Huovisen poika Pekka alkoi osoittaa mielenkiintoa Hailuodon mökkiä kohtaan, josta viimein “oli tuleva hänen kohtalonsa, viimeinen yksinäisyyden ja toivottomuuden karmea ilmentymä, lahjakkaan miehen joutsenlaulu.”
”Mielestäni se oli selkeä, kolkkoudessaan karun kaunis ja tietyssä mielessä rohkeakin teko. Hän oli japanilaisen kirjallisuuden ystävä, ja nyt oli täysikuu. Alasti hän oli tullut maailmaan ja alasti hän lähti lapsuuden uimarannasta kylmään veteen.”
Pojan itsemurhan jälkeen vanhemmat etsivät viestiä, kirjettä, jotakin tervehdystä. Ja löytävät erilaisia lappuihin kirjoitettuja ajatuksia, runoja. Osan näistä on Huovinen tallentanut tähän kirjaan “kunnioittaakseen Hailuodon yksinäistä.” Ne ovat ajatuksia herättäviä ja kauniita. Myös kuolinilmoitukseen tuli katkelma Pekan runosta:
Puiden kevätlehdet ovat kuin
lukematon joukko kirjeitä
kaikilla kielillä.
Ja niiden sisällys on
rakastakaa toisianne.
”Niin vieraat poistuivat. Mieleen jäi kiitollisuus heidän osaanotostaan.”
Turun Sanomien Timo Moberg kirjoittaa kirjasta hienosti täällä.
