Marina Abramovic: Walk Through Wall
Kerron kirjassa Muukalaisia, Kuinka monta vuotta sitten satuin New Yorkissa MoMa:an samaan aikaan performanssitaiteilija Marina Abramovicin kanssa.
Keväällä 2010 New Yorkin matkalla satuin käymään modernin taiteen museossa MoMassa. Astuin yhteen museorakennuksen saleista. Se oli tupaten täynnä ihmisiä, joiden katse oli kiinnittynyt kuin hypnotisoituna kahteen henkilöön salin keskellä. Katseiden kohteena olevat ihmiset olivat sijoittuneet istumaan vastakkaisille tuoleille, joiden välissä oli pieni pöytä. He eivät tehneet mitään muuta kuin tuijottivat toisiaan. Katseiden välissä oli ehkä 1,5 metriä tilaa. Tapa katsoa oli intensiivinen. Ei vilkuileva, piiloutuva tai pinnallinen vaan syvä, pureutuva ja ilmeeltään neutraali.
Toinen istujista oli performanssitaiteilija Marina Abramovic ja toiselle tuolille istui jonosta aina uusi museovieras. Jokainen sai istua tuolillaan niin kauan kuin koki siihen tarvetta. Ilma tuntui jotenkin painavalta, kuin syntymässä oleva yhteys kahden ihmisen välillä olisi todellista fyysistä materiaa eikä vain ihmisen mielessä olevaa tunnetta. Tuntui siltä, että ympärillä olevat ihmiset pidättivät hengitystään.
Fiksoiduin katsomaan tätä spektaakkelia niin, että huomasin vasta parin tunnin kuluttua, että museo on menossa kiinni.
Ihmiset reagoivat nähdyksi tulemisen tunteeseen eri tavoin. Osa liikuttui, ehkä tuli katsotuksi syvälle toisen ihmisen silmiin ja syvemmällekin ensimmäisen kerran. Osaa alkoi naurattaa, tuntui kiusalliselta. Osa istui pitkään, osa ei kehdannut viedä paljoa aikaa. Tilanne oli inhimillisenä vuorovaikutuksena erikoinen; ei ollut sanoja häiritsemässä, ei myöskään auttamassa, ei kysymyksiä eikä vastauksia, kuulumisia tai pinnallista small talkia. Pelkkä intensiivinen ja melko ilmeetön katse ihmiseltä, joka katsoi toiseen ihmiseen.
Abramovic itse totesi MoMan tekemässä haastattelussa jälkeenpäin, että todellisuudessa ihmiset katsoivat omaan sieluunsa, hän toimi vain peilinä, jonka kautta lopulta he tulivat tietoisiksi omasta elämästään, omasta haavoittuvaisuudestaan ja omasta kivustaan ja tämä aiheutti kokemuksen voimakkuuden ja vahvat tunnereaktiot.
Vuoden 2020 koronakeväänä istuin eristyksissä Salon lähellä olevassa vuokramökissä ja kuuntelin Abramovicin kirjan Walk Through Walls. Abramovic lukee kirjan itse ja se on erittäin vaikuttavaa. Abramovic on armoton itseään kohtaan, liikkuu tekemisissään aina äärirajoilla.
Hän kuvaa tässä omaelämäkerrassaan mm.performanssia miehensä kanssa, jossa he esittävät Newtonin kehtoa. Newtonin kehto on metallipalloista tehty heiluri, jossa yhdellä pallolla isketään muihin, pallot pistetään vauhtiin ja ne törmäilevät toisiinsa liikkuen puolelta toiselle, kunnes viimein pysähtyvät. Abramovic ja hänen silloinen kumppaninsa heittäytyvät teoksessaan siis fyysisesti toisiaan päin. Abramovic toteaa kuivalla äänellään (äänikirjassa), että toisin kuin metallipallot, ihmiset eivät törmää toisiinsa kevyesti, siististi ja terävästi. Se sattuu.
Samalla performanssi kertoo meille jotain: Ihmisten välinen törmäys on aina kaukana keveydestä, vaikka kyse ei olisikaan taideperformanssista. Siinä on aina mukana sotkuinen piirre, oma historia, ennakkoluulot, odotukset ja luonteenpiirteet, jotka kaikki törmäävät keskenään.
Kirjassa Abramovic puhuu kiinnostavasti myös muutoin epämukavuusalueesta, josta emme kenties nauti tai jota jopa pelkäämme, mutta joka on alue, jolla muutumme. Me usein haluamme tehdä asioita, joista pidämme ja emme tämän takia muutu. Hän pohtii mitä on rohkeus? Onko rohkeus sitä, että perusteellisen tiedon ja teknisen huippuosaamisen avulla lentää ensimmäisenä ihmisenä kuuhun? Vai onko rohkeus sitä, että varsin puutteellisin tiedoin, pelko mielessä lähtee uteliaasti hakemaan uusia mantereita, vaikka kaikki (ehkä myös itse) uskovat, että putoaa alas maapallon reunalta.
Abramovic päätyy siihen, että Kolumbus edustaa äärimmäistä rohkeutta. Pelosta huolimatta oman uteliaisuuden seuraamana toimiminen on rohkeaa. On rohkeaa, että tunnustaa maailman olevan epäselvä, hallitsematon ja äkillinen toimija. Ja toimii itse silti. Navigoiden oman tarkoituksen ohjaamana.
Abramovicista voi olla montaa mieltä. Itseäni tämä persoonallisuus hieman myös pelottaa. Se armottomuus, sisu, ehdottomuus. Samalla ihailen.
Tällä videolla voi katsoa miltä kohtaamiset näyttivät, video ei ihan tavoita sitä tiheää tunnelmaa mikä salissa vallitsi. Lopussa uutiseksikin noussut hieno kohtaaminen entisen kumppanin kanssa. Ensimmäinen 20 vuoteen.
