Emma Reddington: Nomad
Jo kauan ennen kuin ”van-lifesta” tuli trendikästä, rohkeaa ja seikkailullista mieheni on halunnut asua pakettiautossa. Pidin koko ajatusta idioottimaisena, ehkä vähän säälittävänäkin. Koti se olla pitää, ja kodin lattiassa ei ole pyöriä eikä eteisessä rattia.
Sittemmin pakettiautoilusta ja pysähtyneestä elämästä karkaamisesta tuli muotia. Pakettiautossa elävät ovat ”The Adventure Seekers”, kuten tässä Nomad-kirjassa sanotaan. Ja kukapa ei haluaisi olla Adventure Seeker? Kirjan mukaan sellainen elää täyttä elämää ilman katumusta, jahdaten tuntemattoman jännitystä. Hitto, pakettiautoon!
Muiden pakettiautoseikkailut ovat jänniä. Kauniisti sisustetuissa autoissa tunnelma on tiivis, romanttinen ja läheinen. Aamuisin herätään eri paikoissa ja komerot eivät pursua vanhoja valokuva-albumeita, maljakoita ja vuosien aikana kerättyä paskaa. Koska komeroita ei ole. Elämä on vapaata, sitä eletään kirjaimellisesti ”kevyin kantamuksin”. Haluan sellaista elämää.
Ja sitten kuitenkaan en. En ole nomadia nähnytkään. Olen pesijä. Luon itselleni pesän, sisustan sen mummon vanhalla tuolilla ja lipastolla. Kun asetun, etsin paikan pöydälle, joka on eri elämäntilanteissa ollut hoitopöytä, jolla vaihdettiin vaipat, tyttären askartelupöytä (edelleen kimalletta löytyy laatikon saumoista) ja nyt taas oma kirjoituspöytä. Tapettien sijaan pulttaan seiniin kirjahyllyni ja asetan kaikki kirjani suojaamaan minua maailmalta ja toisaalta avaamaan ovia muihin maailmoihin, sisäisiinkin. Siivoan ja sisustan ja kun maailmalla myllertää käperryn sohvannurkkaan joskus viinilasin, joskus teekupin kanssa, joskus yksin, joskus seurassa, joskus kirjan joskus läppärin kanssa. Jos tekee mieli vaikkapa kutoa sukkaa, menen kaapille, josta löytyy lankaa ja puikot. Tavaraa löytyy kaapeista, vintistä ja kellarista. Ylimääräisessä varastossa on kaikki vanhat huonekalut, minähän en niitä heitä pois. Saattaahan niitä joskus vielä tarvita…
Olen viimeisen 10 vuoden aikana tosin asunut viidessä eri asunnossa, mutta niiden välimatka liikkuu sadoissa metreissä, ei kilometreissä. Maisema on edelleen kutakuinkin sama. Toinen kotini, mökkipaikka Etelä-Savossa, taas on ollut kesäkotini koko ikäni, 0-vuotiaasta asti. Siirtymät vähän huimaavat minua ja siirtyminen paikasta toiseen vaatii toipumista.
Kyllä, rakastan seikkailuja, mutta koti on se pysyvä paikka, joka ei liiku. Minä voin liikkua, koti ei vieri tai kaasuta mihinkään.
Ja sittenkin on pakko myöntää, että aina välillä tulee sellainen tunne, että tekee mieli lahjoittaa kaikki tavara jonnekin (joskin suurella osalla tavaroista ei ole arvoa kuin itselle, ja itselle sitten huomattavan suuri tunnearvo) ja lähteä vapaana maailmalle. Ottaa mies, koira ja paku ja herätä aamulla vuoristossa, tuntemattomassa paikassa keskellä kieltä ja kulttuuria, joka ei ole omaa. Löytää itsestä uusia ulottuvuuksia…
Ongelmaksi muodostuu silloin se, että käsityksemme mieheni kanssa pakettiauton sisustamisesta eivät vastaa toisiaan. Mieheni haluaa rähjäisen ja ruman pakettiauton, jossa voi kuljettaa (haisevia) urheilukamojaan koko ajan mukanaan. Minä haaveilen vanhanaikaisesta pastellinvärisestä (kyllä, autossa väri on aina tärkein asia!) folkkarista, jossa on sievät ikkunaverhot. Kirjan kansikuva antaa jotain osviittaa näkemyksestäni, jota olen yrittänyt miehelleni syöttää esimerkiksi ostamalla tämän kirjan.
On yksi auto, joka saattaisi käydä meille molemmille sillä kirjarakkaus on meille yhteinen: kirjastoauto. Jos siis olisimme molemmat nomadeja.
Jos liikkuva elämä kiinnostaa, tässä kirjassa on kyllä ihan mielettömän paljon inspiraatiota siihen.
