Marguerite Duras: Jokapäiväinen elämä
”Kirjoitan käsittääkseni niin kuin kirjoittaa pitää. Kirjoitan turhaan. En kirjoita edes naisille. Kirjoitan naisista kirjoittaakseni itsestäni, vain itsestäni halki vuosisatojen.”
Duras on niitä kirjailijoita, joiden kirjoja kirjahyllystä löytyy useita: Kirjoitan, Hiroshima mon amour, Rakastaja, Nimetön intohimo, Emily L. Kirjoitan on näistä itselleni merkityksellinen. Jokapäiväinen elämä on täynnä kirjailijan havaintoja, usein omista henkilöhahmoistaan, kirjoittamisesta tai kirjailijuudesta, rakkaudesta ja hyvin läheisesti suhteestaan alkoholiin.
”Trouville siedän elämää. Pariisissa en. Täytyy sanoa, etten siedä, ja se johtuu noista uhkaavista tiloista, avoimista kaduista, ihmisistä, jotka soittavat ovikelloani, jotka tulevat kaukaa, Saksasta, itse asiassa muuten usein Saksasta, soittavat ovikelloa ja tulevat nähdäkseen minut.
– Mitä asiaa?
-Haluaisimme nähdä Marguerite Durasin.
He haluavat keskustella kanssani, minusta kuin aikani kuuluisi heille, kuin tehtäväni olisi kertoa heille itsestäni. Te olette näitä ihmisiä, te, joita rakastan, ja joille kirjoitan.
Te juuri pelotatte minua, te olette hirvittävän pelottavia, melkein yhtä pelottavia kuin rikolliset.”
On pakko myös tunnustaa, että on mahdollista, että Duras on minulle enemmän kuin kirjailija, jonka kirjoista pidän (pidänkö edes? Sana tuntuu riittämättömältä suhteessa näihin monella tavalla hämmentäviin teksteihin). Duras on järisyttävä hahmo, joka ei kaunistele tai sievistele, joka puhuu rehellisesti ja suodattamatta (ainakin siltä lukijasta tuntuu) niin suhteestaan alkoholiin kuin muustakin. Suorasuinen, ehkä rääväsuinenkin ristiriitaisia tunteita herättävä suuri ja pelkäämättömältä vaikuttava (ja silti varsin pieni fyysisesti) hahmo. Outoja havaintoja, kiehtovia näkökulmia ja epäsovinnaisia tulkintoja.
”Miehiä täytyy rakastaa paljon. Todella paljon. Rakastaakseen miestä on rakastettava ankarasti. Muuten heitä on mahdotonta sietää.”
”Walesan vaimohan on se nainen, jota Walesa rakastaa, eli vielä paljon enemmän kuin Walesa itse.”
Tämä kirja on täynnä sivun tai parin mittaisia (muutama pidempi) kurkistuksia, kuin yhtäkkisessä vimmassa muistettuja paloja elämästä. Tarkkoja havaintoja, pysähdyksiä johonkin elämän hetkeen. Kirjailija voi muistuttaa itseäkin siitä, kuinka elämä on hetkiä. Jotka voi mennä ohi huomaamatta.
Laitan tähän loppuun kokonaisen luvun, siinä Duras tavoittaa jotain kiinnostavaa kirjoittamisen mystiikasta.
