Edward Said: Ajattelevan ihmisen vastuu (suom. Matti Savolainen)
”Orwellin vuonna 1946 kirjoittaman esseen huolenaihe oli siinä, että poliittiset kiihottajat anastavat englantilaiset mielet itselleen. ’Poliittinen kieli’, hänen mukaansa, ’ – ja tietyin muunnelmin tämä pitää paikkansa kaikkien poliittisten puolueiden kohdalla konservatiiveista anarkisteihin – on suunniteltu niin, että se saa valheet kuulostamaan totuudenmukaisilta ja murhan kunnioitettavalta ja luo vaikutelman todellisesta, joka on pelkkää ilmaa.’”
Edward Said (1935-2003) oli kiistelty hahmo. Akateemikko, Palestiinan puolestapuhuja ja USA:n Lähi-idän politiikan arvostelija. Häntä on arvosteltu myös siitä, että naisten ääni ei kuulunut juurikaan Saidin tutkimuksissa. Ottamatta kantaa hahmoon sinänsä tai tämän poliittisiin mielipiteisiin, Ajattelevan ihmisen vastuu on kiinnostava näkökulma siihen, kuinka ajattelu voi tukahtua ahtaassa viitekehikossa kuin huomaamatta. Tänä päivänä puhumme kuplista ja kaikukammioista, joihin helposti eksymme. Ajatus ajattelun vaatimuksesta on mitä ajankohtaisin.
Said käyttää kirjassa sanaa ”intellektuelli”, jolla on kiistatta suomalaisessa todellisuudessa elitistinen ja luotaantyöntävä kaiku. Suomentaja Savolainen toteaa, että tämä ei kuitenkaan käytä sitä elitistisenä käsitteenä vaan terminä, joka kuvaa ihmistä, oppiarvoista riippumatta, joka toimii jollakin tavoin yhteisönsä hyväksi. Savolainen toteaa, että käännöksessään käyttää ”intellektuelli” sanaa ”kuvaamaan maailman tapahtumia seuraavaa ja niihin osallistuvaa yksilöä, joka haluaa puheillaan ja kirjoituksillaan (mutta usein myös muutoin osallistumalla) vaikuttaa muiden ihmisten mielipiteisiin ja erityisesti vallanpitäjien käsityksiin tasa-arvoisemman ja humaanimman yhteiskunnan aikaansaamiseksi.”
Kuinka pitäisi toimia, jos haluaa vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan? Ainakin pyrkiä ajattelemaan itsenäisesti.
”Intellektuellin representaatiot 1800-luvulla pyrkivät painottamaan yksilöllisyyttä, sitä että hyvin usein intellektuelli on Turgenevin Bazarovin tai James Joycen Stephen Dedaluksen tapaan yksinäinen, jollakin tavoin irrallinen hahmo, joka ei lainkaan mukaudu yhteiskuntaan ja on näin ollen kapinallinen, yleisesti hyväksytyn mielipiteen ulkopuolella. Kun ajattelee, kuinka sellaisten 1900-luvun miesten ja naisten lukumäärä on kasvanut, jotka kuuluvat intellektuellien tai älymystön yleiseen ryhmään – toimitusjohtajien, professorien, lehtimiesten, tietokonealan ja hallituksen asiantuntijoiden, lobbaajien, kaiken maailman eskperttien, sydinkaatti-kolumnistien, konsulttien, joille maksetaan mielipiteistään – joutuu ihmettelemään, voiko yksilöllistä intellektuellia itsenäisenä äänenä lainkaan olla olemassa.”
Said ei kirjan julkaisuajankohdasta (1994, suomeksi 2000) johtuen luonnollisestikaan ole joutunut pohtimaan sosiaalista mediaa, sitä poliittista todellisuutta, jossa poliitikot eivät enää vain räiski toisiaan vaan mitä suurimmassa määrin suuntaavat verbaaliset tykkinsä tavallisia äänestäjiä kohtaan. Tai todellisuutta, jossa me kaikki ryynäämme somepaskassa itsekin sitä suoltaen. Tämän ajattelu laajemmasta ja suppeammasta tavasta tarkastella maailmaa on silti ajankohtainen. Nyt enemmän kuin pitkään aikaan.
Kun Suomen presidentinvaaleissa käytetään retoriikkaa ”Suomen etu aina edellä”, se ei ole vain toteamus, se on ideologinen ajatus suljetusta maailmasta, joka ei lopulta eroa ”America first” retoriikasta. Eikä se ole tätä päivää. Kaikki isoimmat haasteet, joita kohtaamme, erityisesti pienenä maana, vaativat globaalia yhteistyötä. Suomen etu ei ole sulkeutua. vaan pysyä avoinna. Said kuvaa tätä termenin maailmallisuus vs nationalistinen tapa ajatella maailmaa. Ja peräänkuuluttaa laajapohjaista kulttuurista vuoropuhelua, joka ei tunnu olevan nyt erityisessä myötätuulessa.
”Intellektuelli on kuitenkin aina lojaalisuuden ongelman ahdistama ja sen armottomasti haastama. Poikkeuksetta kaikki meistä kuuluvat johonkin kansalliseen, uskonnolliseen tai etniseen yhteisöön: olipa protestiäänten voima mikä tahansa, kukaan ei ole niiden orgaanisten siteiden yläpuolella, jotka sitovat yksilön perheeseen, yhteisöön ja tietysti kansallisuuteen.”
Ajattelevan ihmisen vastuu on kuitenkin pyrkiä näkemään asioita kriittisesti laajemmasta näkökulmasta kuin omansa. Ja tunnistaa ne salakavalat kuopat, joihin voi huomaamattaan pudota.
”Valkoisen miehen hallitsevuus sisäänkirjoittautuu eräänlaisena asenteiden ja viittausten järjestelmänä kulttuurisiin muotoihin, oli kyse sitten romaanista, historiankirjoituksesta tai oopperasta. Eurooppalaisen realistisen romaanin kehitys kulkee kansallisten laajenemispyrkimysten ja kaukaisiin maihin sijoittuvien seikkailujen hengessä erityisesti englantilaisessa ja ranskalaisessa kirjallisuudessa.”
