Patti Smith: Devotion
”Why do I write? My finger, as a stylus, traces the question in the blank air. A familiar riddle posed since youth, withdrawing from play, comrades and the valley of love, girded with words, a beat outside.
Why do we write? A chorus erupts.
Because we cannot simply live.”
Kun Patti Smith oli Suomessa viime kesänä olin monen muun kanssa Oodissa jonottamassa oman Book of Days -kirjani kanssa nimikirjoitusta kirjaan. Harmaahiuksinen Patti Smith puvun takissa ja t-paidassa katsoi jokaista eteensä tulevaa ihmistä rauhallisesti ja lempeästi. Jos joku jäi juttelemaan, tämä ei vaikuttanut kiireiseltä tai siltä, että ”olis tossa jonossa noita muitakin odottamassa” vaan tuntui elävän voimakkaasti hetkessä.
Samanlainen tunne Smithistä tulee, jos seuraa tämän Instagram-tiliä (@thisispattismith). Vähän toisenlainen ja intiimimpi tunne tulee, jos seuraa tämän substack-tiliä (joka on maksullinen). Patti Smith lähettää videoita, joskus lukee runoja, joskus soittaa kitaraa ja laulaa, joskus jotain muuta. Hyvin aitona, omana itsenään. Ilman ylimääräisiä fanfaareja. Kuin olisimme tämän kanssa treenikämpällä, katsomassa kuinka taide tapahtuu, kuinka taiteilija elää.
“Most often the alchemy that produces a poem or a work of fiction is hidden within the work itself, if not embedded in the coiling ridges of the mind.”
Suuri osa Patti Smithin musiikista on itselleni lähinnä epämiellyttävää räminää. On kappaleita, joista nautin (Dancing Barefoot, Because the Night, People Have the Power), olen käynyt keikoilla useamman kerran, mutta silti – pidän Patti Smithistäni enemmän kirjallisena hahmona kuin muusikkona. Sovitaanko, että meillä on vain erilainen musiikkimaku?
Suuren osan näistä olen kuunnellut äänikirjoina koska Patti lukee ne itse. Ääni on tuttu, karhea ja vaikuttava. Tunnelma läheinen ja lämmin, kuin kääriytyisi pehmeään täkkiin, turvaan. Lukiessa varsinaista kirjaa ehkä kuitenkin helpommin tavoittaa lauseet, sellaiset itseä värähdyttävät lauseet, jotka voi merkata ja joista syntyy erilainen muisto kuin tunnelmointi ja tunne. Molemmat vahvoja, mutta itse tunnun elävän kirjaimista, joten lukeminen edelleen voittaa äänikirjan.
(Kiinnostavasti muuten, en ole merkannut tähän yhtään lausetta aikaisemmalla lukukerralla…)
Devotion on kirja taiteen tekemisen ”pakosta”, se on kirja paikoista, ihmisistä. Smith tarkkailee ja pysäyttää hetket kirjoittamalla. Tavoittaa runollisen tunnelman silloinkin kun kyse ei ole runosta. Kohottaa tavallisen kävelyn kadulla johonkin mikä on enemmän.
“Paris is a city one can read without a map. Walking down the narrow Rue du Dragon, old Sépulcre Street, which one boasted an imposing stone dragon. No. 30 a plague in memory of Victor Hugo. Rue de l’Abbaye. Rue Christine. No. 7, Rue des Grands Augustines, where Picasso painted Guernica. These streets are a poem waiting to be hatched – suddenly it’s Easter; eggs everywhere.”
Kirja koostuu kolmesta osasta: How the Mind Works (Smith ikään kuin vie meidät sisään omaan tapaansa ajatella, kokea ja luoda), Devotion (erikoinen pieni tarina, ehkä eniten sinnikkyydestä ja kärsimyksestäkin taiteen tähden), A Dream Is Not a Dream (ajatuksia siitä mistä kirjoittamisen tarve tulee, käynti Camus’n talossa – ja tietysti, koska kyse on Patti Smithistä – myös hauta on kuvattu.
“I get up to close the window. It is raining, silent steady rain. I suddenly begin to cry.
-Why are you crying? Asks a voice.
-I don’t know, I answer. Maybe because I’m happy.”
