Wangari Muta Maathai: Taipumaton (suom. Sari Karhulahti)
”Meidän on uskottava itseemme niin lujasti, ettemme luovuta emmekä luhistu. Jos uskoo itseensä, kykenee tekemään yleisestä mielipiteestä piittaamatta niin kuin katsoo oikeaksi. Emme toimi oikein miellyttääksemme muita vaan siksi, että on järkevää ja hyväksyttävää olla rehellinen itselleen silloinkin, kun muut eivät ole.”
Muistan vaikuttuneeni tästä kirjasta ja sen kirjoittajasta. Se pysyy hyllyssä muistuttamassa jostain selviämisestä, toivosta, taipumattomuudesta, halusta elää hyvää elämää ja rohkeudesta taistella sen puolesta niin itselle kuin muille.
Maathai oli ensimmäinen tohtoriksi väitellyt itäafrikkalainen nainen, biologi, ympäristönsuojelija, ihmisoikeuksien puolustaja, aktivisti, parlamentin jäsen, apulaisympäristöministeri ja puunistutuksesta tunnetuksi tulleen The Green Belt Movement -liikkeen perustaja. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2004. Maathai kuoli syöpään 71-vuotiaana vuonna 2011. Vuonna 1989 hän totesi New York Timesille:
”We try to make women see they can do something worthwhile. And we’re trying to empower people, to let them identify their mistakes, to show they can build, or destroy, the environment.”
Valinta on aina olemassa ja mikä kiehtoo tässä tarinassa on sinnikkyys ja kyky tehdä jotain pientä, kasvattaa siitä yhdessä suurta. Sanotaan, että kun perhonen räpyttää siipiään Brasiliassa se voi aiheuttaa tornadon Texasissa. Ajatus viittaa matemaatikko ja säätieteilijä Edward Norton Lorenzin teoriaan siitä kuinka pienillä, näennäisesti mitättömillä tapahtumilla voi olla merkittävä vaikutus. Ei ehkä heti, ei ehkä näkyvästi juuri siinä, mutta merkittävä vaikutus silti. Lopulta jokainen on perhonen, joka voi pienellä siivenräpäyksellä muuttaa isojakin asioita.
Tuntuu siltä, että juuri tässä maailmassa ja juuri nyt tällaista uskoa ja toivoa tarvitaan enemmän kuin pitkään aikaan. Tai no, ainakin minä tarvitsen. Yöpöytälukemistonani tällä hetkellä on Wendy Brownin kirja Nihilistic Times, eikä se luo kauheasti toivoa…
Kirja on tekstiltään vähän jännä, naivistinenkin kokemus. Maathai kietoo hienosti tarinan itsestään tarinaan kotimaastaan, kutoo sinne afrikkalaista tarinankerrontaa ja toisaalta poliittista liikehdintää. Kirjassa on toiveikas mutta päättäväinen sävy. Taipumaton. Ohessa New York Timesin kirjoittama juttu tästä Nobel-palkinnon jälkeen.
”Lapsuudenkokemukset muokkaavat meitä ja muovaavat meidät. Kaikki mitä näemme, tunnemme, haistamme ja kosketamme kasvuvuosinamme – vesi jota juomme, ilma jota hengitämme, ruoka jota syömme – vaikuttaa siihen, mitä meistä tulee. Kun ne asiat katoavat, jotka ovat jääneet mieleen, niitä kaipaa ja etsii, ja niin kävi minullekin. Lapsuudessani ympäristöni oli elävä, dynaaminen ja innostava. Vaikka astuin maailmaan, jossa oli mahdollista lukea kirjoja ja oppia uutta – jossa oli tilaisuus hengenviljelyyn – voin edelleen nauttia myös maailmasta, jossa ei ollut kirjoja, jossa lapsille kerrottiin värikylläisiä tarinoita heidän ympäristöstään ja jossa maata ja mielikuvitusta viljeltiin yhtä lailla.”