Frédéric Gros: Kävelyn filosofiaa (suom. Aki Räsänen)
”Hitaan kävelyn päivät ovat hyvin pitkiä: niiden ansiosta elää pidempään, koska on antanut jokaisen tunnin, jokaisen minuutin, jokaisen sekunnin hengittää ja saavuttaa syvyytensä sen sijaan, että olisi täyttänyt ne natisemaan liitoksistaan.”
Kun selaan tätä kirjaa ajattelen (taas!), että miksen käy enemmän kävelyillä? En tarkoita niitä paikasta toiseen kiiruhtavia harppomisia tai niitä kolme kertaa päivässä tapahtuvia koiranulkoilutuksia tai edes niitä pitempiä välikävelyitä kirjoittamisen välissä äänikirja korvissa. Vaan metsäkävelyitä, aikaa vieviä, polulta poikkeavia metsän tuoksuisia vaelluksia? Miksen ole koskaan vaeltanut karhunkierroksia ja mitä niitä nyt onkaan?
Kun on aina kiire?
”Nopeuden harha on, että sillä uskoo voittavansa aikaa. Laskelma vaikuttaa ensi näkemältä yksinkertaiselta: kun hoitaa asiat kahdessa tunnissa kolmen sijaan, voittaa yhden tunnin. Tuo laskelma on kuitenkin vain käsitteellinen: toimitaan ikään kuin päivän kaikki tunnit olisivat mekaanisen kellon tunteja, täysin samanarvoisia.”
Frédéric Gros on Pariisin yliopiston filosofian professori ja tarkastelee kävelyitä filosofisemmasta näkökulmasta kuin askelmittarin iltalukema tai muut terveysvaikutukset. Samalla tämä käy läpi ns. kuuluisia kävelijoitä aina Kantista Rimbaud’n ja Rousseausta Nietzscheen. Kuten tällaisissa kirjoissa usein, Thoreauta siteerataan paljon.
”Aamukävely saa meidät ymmärtämään luonnollisten alkujen voiman. ’Terveytesi mitta on rakkautesi aamuun.’ (Thoreau:n päiväkirja)”
Lopulta kaikki kiedotaan kävelyn filosofiaan, ehkä siihen kuinka se mikä tuntuu ottavan aikaa itse asiassa antaakin sitä enemmän. Elämä kun ei ole vain niitä mekaanisia tunteja vaan kokemus elossa olemisesta.
”Kirjat eivät opeta meitä elämään (se on oppituntien pitäjien ikävä velvollisuus) vaan saavat meidät haluamaan elämää, toisenlaista elämää – jotta löytäisimme itsestämme elämän mahdollisuuden, sen alkulähteen. Elämä ei asetu kahden kirjan väliin (kahden lukukokemuksen välisiin yksitoikkoisiin, arkipäiväisiin ja välttämättömiin toimiin), vaan kirja saa toivomaan erilaista elämää.”
Ajassa, joka liikkuu mahdottoman kovaa vauhtia usein siitä syystä, että yritämme tehdä liian monta asiaa yhtä aikaa ja toisaalta emme pysähdy lainkaan, kirja on monesta näkökulmasta kiinnostava ja antoisa. Pidän myös siitä, että vaivannäölle annetaan arvoa.
”Kantin teokset eivät syntyneet ajanpysäyttävässä innoituksen leimahduksessa, vaan ne valmistuivat pala palalta. Saman vaikutuksen tekee kolmen neljän päivän kävelemisen jälkeen se, että voi kääntyä solan huipulla ympäri ja nähdä kaukana pisteen, josta lähti liikkeelle. Tuon matkan, tuon etäisyyden on vienyt mennessään askelen vähäinen mitta, toistaan loputtoman peräänantamattomasti seuranneet askelet. Kuri on sitä, että selviää mahdottomasta toistamalla itsepäisesti sitä, mikä on mahdollista.”
Miksi aina tuntuu olevan jotain muuta tekemistä kuin olla kävelyllä?
