Haruki Murakami: 1Q84 (suom. Aleksi Milonoff)
”Jos pystyy rakastamaan koko sydämestä edes yhtä ihmistä, elämä on pelastettu. Vaikka ei voisikaan olla yhdessä sen ihmisen kanssa.”
Murakami on yksi lempikirjailijoitani, johon oikeastaan ihastuin ennen kuin edes tajusin tätä. Fiktio on aina vähän jännittävä paikka tai mielentila. Kun aloittaa kirjan tuntuu siltä kuin olisi heitetty vieraaseen maastoon ilman karttaa tai kompassia. Pikkuhiljaa alkaa ymmärtää keitä henkilöt ovat, missä ollaan ja miksi, mitä oikeastaan tapahtuu – alkaa kulkea varmemmin, suuntaviittoja ilmestyy. Murakami sotkee kaiken ja juuri kun on kuvitellut tajuavansa missä mennään, koko näyttämö muuttuu, kummalliseksi, vieraaksi, epätodelliseksi. Lopulta lukijana ei ole ihan varma ollaanko edes maassa vai kuussa ja se tekeekin tästä kutkuttavaa. Missään vaiheessa ei voi olla ihan varma, että ”tajuanko” nyt oikeasti mitä tapahtuu ja missä mennään.
Välissä on viisauksia, jotka pätevät oli sitten todellisessa tai epätodellisessa maailmassa.
”Tengo huokaisi. ’Sanoisin, että näkymämme eivät ole kovin kirkkaat. Mutta enää ei voi kääntyä takaisin, eihän?’
’Vaikka käännyttäisiin takaisin, ei luultavasti päästäisi enää sinne mistä aloitetiin’, professori sanoi.”
Tai kuinka hienosti tämä osaa kuvata uskomuksia, joista pitää kiinni, joista rakentaa muurin.
”’Jos tarkkoja ollaan, katolinen kirkko ei ole vieläkään virallisesti hyväksynyt Kopernikuksen teoriaa. Sinä olet samanlainen. Et uskalla riisua haarniskaa, joka on suojannut sinua pitkään.’
Aomame peitti kasvot käsillään ja päästi monta kouristavaa nyyhkäisyä. Hän ei itkenyt mielellään, mutta nyt hän ei pystynyt hillitsemään itseään. Hän olisi mieluummin puhjennut nauruun, mutta se ei käynyt päinsä.”
Kirjassa Levoton lukija kirjoitan myös Murakamista.
Haruki Murakami osaa mielikuvitella maailmoja ja laajentaa omaakin kykyä ajatella toisin. Tämä trilogia 1Q84 on esimerkiksi omituinen ja kiihkeä tarina, joka pintapuolisesti on ihan älytön: koko ajan kuljetaan eri maailmoissa ja lukija tietää missä ollaan vain siitä, onko taivaalla yksi vai kaksi kuuta. Tämä trilogia oli niin voimakastunnelmainen, että pitkään sen lukemisen jälkeenkin vaistomaisesti vilkaisin aina illalla taivaalle nähdäkseni, kuinka monta kuuta sinne ilmestyy.
Tämä kirja suomennettiin niin, että I ja II osien jälkeen oli tauko ennen kuin III osa ilmestyi. Muistan sen sillä olin kesälomamatkalla tätä lukiessani. Tarina imaisi niin kiihkeästi mukaansa, että otin III osan englanninkielisen version iPadiin koska se oli pakko saada luettua heti loppuun.
Ensimmäisiä Murakameja, joita luin, oli Kafka rannalla. En oikein tiennyt, mitä siitä pitäisi ajatella, saati sanoa. Uskaltaako tällaista edes suositella muille? Tajusinko siitä puoliakaan? Kirjan lukeminen oli juuri niin kauan vaikeaa, kun yritti pitää kiinni jostain todellisuudesta ja ”järkevästä”. Kun sitten oli pakko päästää irti, lakkasi miettimästä, mikä on unta ja mikä on totta, mikä on metafora ja mitä oikeasti tapahtuu, kirja tuntui huomattavasti antoisammalta. Koko kirja on oikeastaan kirja mm. mielikuvituksesta: “Koko asiassa on kysymys mielikuvituksesta. Vastuumme alkaa mielikuvituksen voimasta. Kuten Yeats sanoi: vastuu alkaa unissa. Tämän kun kääntää päälaelleen, voi sanoa, että siellä, missä ei ole kuvittelemisen kykyä, ei voi syntyä vastuutakaan.”
Kuinka paljon elämässä muutenkin on jo ennalta määrättyä, kohtaloa? Voiko sitä vastaan taistella?
Ehkä lopulta kirjassa on kysymys siitä, mikä on ihmisen rooli omassa elämässään. ”Kaikki me kuolemme ja katoamme, mutta se johtuu siitä, että maailman koko järjestelmä rakentuu tuhoutumiselle ja menetykselle. Meidän elämämme ovat vain tuon pääperiaatteen varjoja. Ajatellaan vaikka, että tuuli puhaltaa. Se voi olla kova myrskytuuli tai leppeä tuuli. Joka tapauksessa jokainen tuuli lopulta laantuu ja katoaa. Tuulella ei ole muotoa. Se on vain ilman liikettä. Sitä pitää kuunnella tarkkaan, niin ymmärtää vertauksen.”
Tai sitten kirjassa ei ole kyse mistään ja kaikki mahdolliset tulkinnat ovat oikeita. Ei kai elämäkään ole niin yksinkertaista, että olisi selkeää oikeaa ja väärää. Murakami on todennut Guardianin haastattelussa vuonna 2001 toivovansa, että hänen kirjansa tarjoavat lukijalle tunteen vapaudesta, eräänlaisen vapauden todellisesta elämästä. Tämän kirjat ovatkin kuin hyvä nousuhumala: jalat nousevat vähän ilmaan, mieli kepeytyy, arjen huolet tuntuvat pienen hetken irrelevanteilta.
Myös tämän Maailmanloppu ja ihmemaa kuuluu näihin mysteerikirjoihin. Kirjassa seikkaillaan kummallisessa maailmassa, missä kaapista avautuu kokonaan toinen todellisuus, missä puolet kirjasta on ihmemaata ja puolet maailmanloppua ja lopussa nämä kaksi yhdistyvät. Ihmisten lisäksi kirja vilisee kummallisuuksia, kuten yksisarvisia ja sysiäisiä. Ihmisten sielua ”äyskäröidään” ja tavoitteena on jonkinlainen ihana auvoinen maailma, jossa ei ole huolta mutta ei sitten paljon myönteisiäkään asioita, maailma ja ihminen tarvitsee vastakohtia. Ihmisestä tulee sieluton, eikä sellainen ikuinen elämä olekaan onnellista, koska pahoja asioita ei tapahdu. Se on tyhjyyttä.
Samassa kirjassa Murakami käsittelee sitäkin, mikä on pahinta, mitä ihmiselle voi elämässä tapahtua: ”Muistan vain, ettei kukaan pitänyt minua sylissään sinä sateisena syysiltana. Minusta se oli aivan kuin – maailmanloppu. Ymmärrätkö, millaista on, kun on sietämättömän pimeää ja raskasta ja yksinäistä, haluaisi jonkun pitelevän sylissä, mutta ei ole ketään, joka pitelisi?”
Lopulta Murakami on rakkausromanisti. Tämä kätkee rakkaustarinansa sellaiseen fiktioon, että tarvitaan mielikuvituksen sietokykyä, jotta siitä tykkää. Eivätkä kaikki tietysti siedä. Eivätkä tykkää.
Gaston Bachelard, jonkinlainen ranskalainen yleisnero, fysiikan, kemian, historian ja tieteen filosofian professori, oli erityisen kiinnostunut inhimillisestä kuvittelukyvystä. Hänen mukaansa kuvittelukykyä kannattaa aktiivisesti laajentaa ja levittää: ihminen kykenee todellisuudessa ja elämässään juuri niin suuriin (tai pieniin) tekoihin kuin kuvittelukyky yltää. Mielikuvituskin on jonkinlainen muskeli, joka kaipaa harjoitusta. Kirjallisuus voi olla aito portti laajempiin maailmoihin, keksintöihin, ideoihin, tapoihin ajatella. Se voi vapauttaa joko-tai -ajattelusta ja tehdä mahdottomista asioista sittenkin jollain lailla mahdollisia.
Murakamin mukaan ”kaikki tavalliset ihmiset elävät pimeässä haparoiden”. Mielikuvittelulla voi sytyttää valot.
Murakami on kuin painonnostoa mielikuvituslihaksille.
