”Kaikkialla epätietoisuus siitä mitä hän teki oli sama, mahdollisuudet pahaan yhtä monet, silmälläpito entisestään vielä paljon hankalampaa…”
”Ja tajusin mahdottomuuden mihin rakkaus törmää. Me kuvittelemme että se kohdistuu ihmiseen joka lepää edessämme, ruumiiseensa suljettuna. Ikävä kyllä se on yhtä kuin tämän ihmisen ulottuvaisuus kaikkiin ajan ja paikan kohteisiin joissa hän on ollut tai tulee olemaan. Ellemme omista hänen yhteyttään tiettyyn paikkaan, tiettyyn tuntiin, me emme omista häntä. Emmekä me pysty koskettamaan kaikkia näitä kohteita. Jos ne meille edes osoitettaisiin, me voisimme ehkä ulottua sinne saakka. Mutta me hapuilemme tavoittamatta niitä. Siitä johtuvat epäluulot, mustasukkaisuus, vainoaminen.”
Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen kahdeksannessa osassa ollaan syvällä mustasukkaisuuden teemassa, jo osan nimi antaa ymmärtää mistä on kysymys. Albertine asuu Kertojan kanssa, mutta idyllin ja onnen sijaan vankeus tuntuu tavallaan yhdistävän Kertojaa ja Albertinea. Ensinnäkin Kertoja pitää Albertinea vankina, mutta toisaalta on ehkä itsekin tämän soutamisen ja huopaamisen dynamiikan vanki, addiktoitunut välitilaansa, joko-tai. Albertine ei miellytä kun on saatavilla, mutta kun on poissa taas kiinnostaa. Kertoja tuntuu pahasti sekoittavan mustasukkaisuuden ja rakkauden, omistamisen ja yhteyden.
”Albertinen läsnäolo, elämäni Albertinen kanssa riisti minulta tuon kaiken. Riisti minulta? Eikö minun päinvastoin olisi pitänyt ajatella: lahjoitti minulle? Ellei Albertine olisi elänyt kanssani, ollut vanki, olisin kuvitellut ja syystäkin kaikkia näitä naisia hänen halunsa, hänen nautintojensa mahdollisina, todennäköisinä kohteina.”
”Vangitessani Albertinen olin samantien palauttanut maailmankaikkeuteen kaikki nämä silkkisiivet, jotka havisivat puistokujilla, tanssiaisissa, teattereissa ja houkuttelivat minua nyt uudelleen, koska hän ei voinut enää langeta niitten houkutuksiin. Ne tekivät maailmasta kauniin. Niinkuin olivat muinoin tehneet Albertinestakin.”
Venetsiaan ei voi mennä, kun Albertine on taakkana, kevytmielinen elämä on riistetty, parisuhdearki painaa, molemmat ovat vankilassa… Molemmat vankilat muuten Kertojan mielessä ja rakentamia. Lukiessa tätä mietin monta kertaa, että onko Albertinen flirttaileva silmä ja vipattava jalka todellisuutta vai Kertojan vääristynyttä kuvitelmaa? (Mieheni, joka on Proustinsa lukenut, totesi tähän mystisesti, että ei voi sanoa tähän mitään…)
Samalla kun Proust kuvaa naisystäväänsä kuin tämä ei edes olisi ihminen, rakkaasta puhumattakaan, kuvaa hän kiehtovasti omaa tilaa, sosiaalista tilaa ja näiden eroja (kursivoitu kohta kappaleissa).
”Mietiskelin siinä kuin nälkiintynyt toipilas ainakin mielessään jo herkut, jotka häneltä toistaiseksi kielletään, mahtaisiko avioliitto Albertinen kanssa pilata elämäni antaessaan kannettavakseni minulle liian raskaan velvollisuuden omistautua toiselle ihmiselle, pakottaessaan minut elämään itseni ulkopuolella hänen alituisen läsnäolonsa takia ja luopumaan lopullisesti yksinäisyyden iloista.”
Kuten Hannu Mäkelä kirjoittaa kirjassaan Proust on Proust: ”Puhtainta rakkautta Kertoja tuntee silloin, kun näkee Albertinen nukkumassa ja saattaa katsoa ja tutkia tätä kaikessa rauhassa.”
”… tapasin sinne tullessani Albertinen unessa, enkä herättänyt häntä. Pitkällään vuoteellani, niin luontevasti ettei sellaista asentoa keksisi, hän oli mielestäni kuin pitkävartinen kukka joka siihen oli laskettu ja näin tosiaan olikin: kyky uneksia joka minulla oli hänen poissaollessaan tuli takaisin noina hetkinä hänen lähettyvillään, aivan kuin hän olisi ollut kasvi. Täten hänen unensa tietyssä mielessä toteutti rakkauden mahdollisuuden; yksin ollessani saatoin ajatella häntä, mutta kaivaten, koska en omistanut häntä. Kun hän nukkui, minun ei tarvinnut puhua, tiesin ettei hän enää katsellut minua, minun ei enää tarvinnut elää oman itseni pintakerroksissa.”
Ei Albertinea kuitenkaan vain pilkattu, alennettu tai poljettu. Kertoja osasi nähdä kauneuttakin, ja ilmaista sen myös hienosti.
”Fyysisestikin hän oli muuttunut. Hänen pitkänomaiset siniset silmänsä – entisestään pidentyneet – olivat muuttaneet muotoa; ne olivat samanväriset kuin ennenkin, mutta näyttivät siirtyneen nestemäiseen olotilaan. Sillä seurauksella että hänen sulkiessaan luomensa tuntui kuin meri olisi jäänyt verhojen taakse.”
Kaikessa tuskaisuudessaankin tämä kahdeksas osa eteni itselläni kuitenkin vauhdikkaasti ja suhteellisen vaivatta. Proustiksi tässähän suorastaan tapahtui paljon. Tai ainakin moni tuntui kuolevan.
Lääkäri Cottard, jota ei jääty kaipaamaan: ”Entä sitten, hän kuoli kuten kaikki muutkin, hän oli tappanut aivan tarpeeksi ihmisiä, nyt oli tullut aika suunnata iskut häntä itseään vastaan.”
Kirjailija Bergotte, joka kuolemansa hetkellä Vermeerin taulun edessä tajuaa, kuinka olisi pitänyt elää elämäänsä, kirjoittaa kirjansa:
”’Näin minun olisi pitänyt kirjoittaa, hän ajatteli. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niinkuin tämä keltainen seinänkaistale.’ Samalla hän pani merkille huimauskohtaustensa vakavan laadun. Taivaallisessa vaa’assa hänelle ilmestyivät, toisessa vaakakupissa hänen oma elämänsä, toinen taas sisälsi pienen, niin hyvin keltaiseksi maalatun seinänkaistaleen. Hän tunsi että oli varomattomasti vaihtanut ensimmäisen jälkimmäiseen.”
Valtavan kylmä ja häijy suhtautuminen Sanietteen ja tämän kuolemaan. Seurapiirihän käytännössä kiusasi tämän kuoliaaksi.
Seurapiirit sen sijaan tässä osassa tuntuivat vilkkaammilta tai tapahtumarikkaammilta kuin aikaisemmin. Paroni de Charlusin ylimielinen ja emännästä piittaamaton kekkalointi juhlien isäntänä, emännän, Madame Verdurinin, raivostuminen ja kosto myrkyttämällä Morelin mieli ja erottamalla tämä de Charlusista. Koko soppa tuntui kuin olisi seurannut jännitysnäytelmää. Pahansuopaa toki. Jännitteitä kuitenkin, joita oli kiinnostava seurata.
Kiinnostavasti Proust/Kertoja käsittelee kirjallisuuden kykyä tunnistaa itsessämme tunteita, samaistua ja ehkä huojentuakin siitä, että tunteet – miellyttävät ja alhaiset – eivät ole vain omiamme, tunnistamme niitä myös muissa ihmisissä.
”Mutta torjutut luonteenpiirteet asustavat meissä silti. Saattaa käydä niin, että jos luemme nerokkaan kirjailijan uuden mestariteoksen tapaamme siinä iloksemme omat, halveksitut ajatelmamme, ilmaisematta jääneet ilot ja surut, kokonaisen ylenkatsottujen tunteiden maailman jonka arvon kirja, missä ne tunnistamme, yhtäkkiä paljastaa.”
Kirja loppuikin sitten todelliseen cliffhangeriin: ennen kuin Kertoja pääsi eroon Albertinesta, Albertine pakeni vankilastaan. Se tarkoittanee sitä, että Kertoja on jälleen pakkomielteisesi rakastunut…
Kiinnostavaksi tämän osan teki tietysti tapahtumat, jotka edes vähän tuntuivat edenneen, mutta myös kerronnan varmaankin tietoinen vaihtelu. Tyylillisesti Proust/Kertoja kuvailee ja ilmaisee joitain asioita herkästi ja kauniisti, hartaastikin ja toisaalta rumasti, ikävästi ja kyynisesti rakastaan, ihmisiä ylipäänsä. Tämä näkee muut yksiulotteisina karikatyyreinä ja itsensä taas moniulotteisena ja hienovaraisen inhimillisenä. Muut ovat kuin paperinukkeja, hän itse kokonainen ihminen.
