Ludovic Roubaudi: Sirkuksen miehiä (Suom. Lotta Toivanen)
”Vaikka olisi väärin sanoa, että pelkäsimme tulevaa eli täydellistä elämänmuutosta, tunsimme luonnollista pelkoa ajatellessamme, että meidän pitäisi luopua huolettomasta tai ehkä jopa hurvittelevasta elämäntavastamme. Nyt tulevaisuus oli täynnä lupauksia ja siis myös huolia.”
Olisi voinut ostaa tämän kirjan jo pelkästään siksi, että kyseessä on sirkuksen maailma, joka on minulle rakas. Olen mm. pyrkinyt kieltäytymään kaikista hallitustehtävistä, mutta kun Cirko uuden sirkuksen keskus pyysi minua hallitukseensa, menin mieluusti. Nykysirkuksessa on jotain älyttömän hienoa paitsi taiteena myös ajatuksellisesti yhteistyönä myös toverillisuutena, joka syntyy esiintyjien ja yleisön välille kun sirkustaiteilija tekee mahdottomalta tuntuvia asioita. Sirkuksessa on aina mukana, vaarasta huolimatta, jonkinlainen vaivattomuuden ja huolettomuuden illuusio, elämän koominen puoli ja se, että itseään ei ottaisi niin tosissaan.
No, harhauduin hieman kirjasta, mutta se saattaa johtua siitäkin, että en muista kirjasta mitään… Muistan ainoastaan tunnelman, joka oli erittäin liikuttava. Le Monde on todennut kirjasta, että tämä on ”Surullinen ja kaunis kuin Edith Piafin laulu.” Se vastaa hyvin muistikuvaani tunnetilasta.
Kirja on Roubaudin esikoinen, suomeksi on ainakin ilmestynyt myös tätä myöhemmin kirja 112, joka on lipsahtanut itseltäni ohi. Siitä arvio täällä.
Edelleen sykähdän tuosta alun sitaatin totuudesta: ”Nyt tulevaisuus oli täynnä lupauksia ja siis myös huolia.” Elämä.
