Pirkko Soininen: Signe
”Valokuvan ihme: katseessa, jonka menneisyyden ihminen luo tulevaisuuteen ja tulevaisuuden ihminen luo menneisyyteen… siinä eri aikakausien ihmiset kohtaavat ja voimme ymmärtää toisiamme ajattomuuden kielellä.”
Tällä kertaa kaivoin kirjahyllystä kirjan, jossa esitellään Signe Branderin kuvia sillä luin Pirkko Soinisen vasta ilmestynyttä Signe-kirjaa. Signe Brander on jonkinlainen helsinkiläisen kotijumalatar, jonka kuviin olen palannut usein hämmästellessäni kotikaupunkini muutoksia. On kiehtovaa päästä näkemään jotain mitä ei enää ole ja kuitenkin samalla on.
”Tehtävänne neiti Brander on tuottaa historiallisesti kiinnostavia tallenteita tuleville sukupolville. Kunniakas päämääränne on ikuistaa, ei enempää eikä vähempää kuin katoava Helsinkimme.”
Lukiessani Soinisen kirjaa huomasin erikoisen asian. En oikeastaan ole kiinnittänyt mitään huomiota Branderin kuvien ihmisiin, en oikeastaan ole edes huomannut, että kuvissa on ihmisiä, niin tiukasti olen keskittynyt tunnistamaan menneen ja nykyisen Helsingin yhtäläisyyksiä ja eroja. Soininen kuitenkin tuo juuri nämä ihmiset esiin. Erityisesti kuvan ”Pyykinpesijöitä Leppäsuolla” ihmisillä on kirjan tarinassa merkitys.
Kirja on tietysti fiktiota ja kuten kirjailija lopussa toteaa, Branderin elämästä on varsin niukasti tietoa. Soininen sanoittaa, ehkä omaa matkaa Signe Branderin elämään Signen kirjassa kokeman kautta:
”Valokuva on jälki, painauma historiassa. Se myös jättää jälkiä meihin, minuun, maailmaan. Kuvat ovat perintöni. Ne ovat jalanjälkiä, joita seuraamalla voi kulkea rinnallani. Kenties.”
Ja kenties voimme. Kirja seuraa ikään kuin Branderin omia ajatuksia elämästään ja työstään ja merkityksestään tämän kuolinvuoteella, maailmansodan riehuessa ympärillä.
”En halunnut turvaan, halusin pysyä Helsingissä. Olen rakastanut niukasti mutta Helsinkiä olen jumaloinut.”
Jonkun muun kohdalla tällainen todellisen ihmisen ajatusten tulkinta saattaisi häiritä minua, mutta Branderin kohdalla ei. Ajoittaisesta pienestä ärsyyntymisestäni (vierastan mm. sitä kuinka toinen laitetaan kuolinvuoteelle pohtimaan, ettei olekaan elänyt tarpeeksi isoksi, mutta ehkä se on ihmisen pelko siitä, että näin lopulta kuitenkin käy) huolimatta pidän tätä kirjaa hienona kunnianosoituksena Branderin elämälle ja se nostaa tämän elämän ja erityisesti elämäntyön taas uusille ihmisille näkyville. Se jo sinällään on arvokasta. Ja silloinkin kun saatan ärsyyntyä tulkinnasta, teksti on kaunista ja koskettavaa:
”Satakielen liverrys kymmenien vuosien takaa… niin monta satakieltä, niin monta lumoavaa kesäyötä. Ehdinkö elää tarpeeksi? Ymmärsinkö sitten kuitenkaan, että elämä päättyy jonain päivänä kokonaan? Haluaisin uskoa, että kyllä – elin täydesti jokaisen elämäni päivän, mutta se olisi valhetta.
Nyt, kun makaan henkitoreissani, ymmärrän, että olisi pitänyt elää enemmän.
Miksi vasta raatona ymmärrän, että minulla oli siivet, joilla olisin voinut lentää.”
Mieluummin ajattelen, että kirjasta tämä lause on se, mitä Signe ajatteli elämänsä loppumetreillä ja se jo riittää hyväksi elämäksi:
”Makaan tässä ja mietin: miksi minä kuvasin? Vastaus on yksinkertainen: koska silloin olin kaikista eniten oma itseni. Olin kokonainen ja onnellinen.”
