Edmund White: Marcel Proust – a life
“Proust develops here the idea that our memory is not like a vase in which all the contents – all the things that we have felt in the past – are available simultaneously. No, the heart has its intermittencies, and memories come flooding back to us in their full, sensuous force only when triggered involuntarily by tastes or smells or the other sensations over wich we have no control.”
Noin vuosi sitten istuin ystäväni kanssa Mariankatu18 -kahvilassa aamiaisella. Tämä kertoi silloin olevansa kiinnittynyt projektiin, joka on pitkä, työläs ja hankala ja jonka aikana tulee kironneeksi itseään varmasti monta kertaa, että miksi lähti mukaan. Samalla projekti on merkityksellinen ja kiinnostava. Oman kokemukseni mukaan merkityksellisyys usein syntyy myös siitä, että pitää nähdä vaivaa. Ystäväni oli samaa mieltä. Totesin silloin tälle, että saatan olla itsekin nyt tekemässä itselleni tuollaista projektia, pitkää ja työlästä, jota saatan matkan varrella katua useampaan kertaan.
Nyt tämä kyseinen projekti on jo melkein lopussa ja vaikka siinä on ollut työläitäkin piirteitä, suren hieman jo etukäteen sen päättymistä. Kyse on Proust-piiristä, joka käynnistyi viime kesänä. Olemme porukalla lukeneet Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjaa mukavalla 1 osan kuukausivauhdilla ja menemme nyt toiseksi viimeisessä osassa 9, josta meillä on etäkeskustelu 10.4. Toukokuussa kirja loppuu ja matka on kuljettu.
Ja mikä matka!
Kuten moni ennen minua, olin minäkin yrittänyt aloittaa kirjan lukemisen, päätyen yleensä 1. osan kohdalle, noin 100 sivun jälkeen. Pitkästyttävää, mahdotonta, polveilevaa, tylsää. Jokin näissä maailmanklassikoissa kuitenkin on mikä tuntuu velvoittavalta ja toisaalta herättää uteliaisuuden, eivät kai ne turhaan ole klassikoita. Yhdessä lukeminen antaa mukavan pakotteen edetä. Vaikka olen muutamassa osassa puuskuttanut pakolla tekstin tiheikköjen läpi, olen kuitenkin aina päässyt maaliin. Alussa oli vähän ihastusta, projekti oli uusi ja kiehtova, Proust-piiriläiset uusia tuttuja, joiden kanssa vähän tunnusteltiin Proustin kautta toisiamme. Sittemmin meno on ollut reipasta keskustelua niin ihmisestä, elämästä, rakkaudesta, pakkomieliteistä, seksistä, antisemitismistä, kuolemasta, sairaudesta, surusta. Hitto, että on ollut antoisia keskusteluhetkiä ja n. 4000 sivua tekstiä menee melkein siinä sivussa.
Olen lähettänyt porukalle pari kertaa kuukaudessa uutiskirjeitä, ja niihin on tullut tutustuttua Proustiin myös oheiskirjallisuuden kautta, sitäkin löytyy eri näkökulmista nyt hyllystä. Edmun Whiten kirja on nopea- ja helppolukuinen ja antaa jonkinlaisen kuvan Proustin omasta elämästä. Kirja antaa kiehtovan ikkunan Proustin mieleen aina pienistä yksityiskohdista isompiin elämäntapahtumiin.
Eräs ihastuttava piirre Proustissa on mikä välittyy myös tämän romaanin Kertoja-hahmosta, hän oli kova prokrastinoimaan, White on löytänyt sille syitä mm:
“One psychological clue to Proust’s endless stalling before beginning his novel is provided near the end of that very book: ‘No doubt, my idleness having given me the habit, when it was a question of work, of putting it off from one day to another, I imagined that death too might be postponed in the same fashion.’ Like the man who superstitiously refuses to write a will out of an acknowledged fear the by doing so he will be signing his death warrant, in the same way Proust fancied that so long as he failed to begin his life’s work, his life would go on.”
Ja Proustin oma romaani, jonka tämä viimein sai kirjoitettua. Onhan se hieno. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, meille tulee vielä mahtava loppuhuipennus viimeisessä osassa, jolloin koko rakennelman upeus tärähtää tajuntaan. Ihanaa päästä jakamaan sekin Proust-ystävien kanssa. Yhdessä lukeminen syventää lukukokemusta ihan valtavasti ja antaa siihen näkökulmia, joita yksin ei löytäisi.
Whiten mukaan kulttikirjan Dancer from a Dance kirjoittaja Andrew Holleran olisi sanonut muutama vuosi ennen oman kirjansa kirjoittamista Proustin lukemisen jälkeen, että
”… it’s Proust who ended the novel, simply by doing something so complete, monumental, perfect, that what the fuck can you do afterwards.”
Onneksi lukijana Proust ei ole pilannut minulta ainakaan vielä muuta kirjallisuutta, jota nautiskelen yhtä nälkäisenä kuin aikaisemminkin.
