Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (suom. Erkki Jukarainen)
”Päällisin puolin hän oli niin järkkymättömän neutraali ja hänen käytöksensä oli latteudessaan niin ennustettavaa, että kaikki mitä hän teki tuotti yllätyksen. On vaikeaa uskoa, että sellaista miestä on ollutkaan – miestä jolla ei ollut tunteita ja joka halusi toisilta niin vähän. Ja ellei sellaista miestä ollut, siitä seuraa että sen olemattoman miehen sisään kätkeytyi joku toinen, ja temppu onkin löytää hänet. Sillä edellytyksellä, että hän on siellä jossain, löydettävissä.”
Auster teki läpimurtonsa kirjailijana vasta tämän kirjan jälkeen, 80-luvun puolivälissä ilmestyneellä New York trilogialla. Olen lukenut sen kauan aikaa sitten, pitäisi ehkä toistaa lukukokemus sillä se ei ole vahvin mielikuvani Austerista, eikä mielestäni paras tämän kirja. Ei ehkä ole Yksinäisyyden äärelläkään, vaikka pidän paljon tästä mollivoittoisestä ja vahvasta kirjasta, joka puhuu syvästä yksinäisyydestä, yksinäisyydestä toisen ihmisen kanssa ja toisen yksinäisyydestä, johon ei ehkä pääse sisälle.
”Kirja on kouriintuntuva esine, jonka voi poimia käteensä, laskea alas, avata ja sulkea, ja sen sanat edustavat monia kuukausia ellei peräti vuosia toisen ihmisen yksinäisyydestä, niin että jokaisesta kirjasta lukemaansa sanaa voi sanoa tuon yksinäisyyden hiukkaseksi.”
Tämä muistelmakirja sisältää kaksi osaa, joista toinen – Näkymättömän miehen muotokuva – käsittelee isää, Austerin suhdetta isäänsä, huomion kaipuun ja toisen eristäytymisen välistä kuilua, toinen – Muistin kirja – kääntää asiat toisinpäin, hän on itse isä ja pohtii muistumia, muistia, kirjailijan yksinäisyyttä, ehkä omaa paikkaansa jatkumossa.
”Yhtä lailla on totta, että toisinaan muisti tulee hänelle äänenä. Ääni puhuu hänen sisällään, eikä se ole välttämättä hänen omansa. Se puhuu hänelle siten kuin lapselle saatettaisiin kertoa tarinoita, ja silti se pitää häntä välistä pilkkanaan tai panee hänet ojennukseen tai kiroaa häntä sanoja säästämättä. Välistä se vääristelee kertomaansa tarinaa tahallaan, muuttelee tosiasioita mielensä mukaan, palvelee pikemminkin draaman kuin totuuden tarpeita. Silloin hänen on puhuttava sille omalla äänellään ja käskettävä sen vaieta, palautettava se takaisin hiljaisuuteen, josta se tulikin. Muina aikoina se laulaa hänelle. Tai sitten kuiskii. Ja sitten ovat ne ajat, jolloin se ainoastaan hyräilee tai jaarittelee tai huutaa tuskasta. Ja vaikka se ei sanoisi mitään, hän tietää sen olevan yhä läsnä, ja tämän vaiti pysyvän äänen hiljaisuudessa hän odottaa, että se puhuisi taas.”
Mikä sitten on Austerin kirjoista lempikirja? Yllättävän vaikea sanoa. Tuotannosta ei nouse jotain yhtä vaan pikemminkin jonkinlainen jatkumo viisautta, rehellisyyttä ja inhimillisyyttä.
Austerin viimeisin kirja on syksyllä 2023 ilmestynyt Baumgartner (suom. Arto Schroderus), pidin siitä paljon. Se saattaa (toivottavasti ei) jäädä myös tämän viimeiseksi, Auster sairastaa syöpää, josta hän kertoo mm. tässä Guardianin haastattelussa kirjastaan ja kirjallisesta perinnöstään.
