”Haluan välttää ajattelua, jossa teknologia nähdään joko pelastuksena tai tuhona. Maailma ei ole niin yksinkertainen.”
”Optimistit ja pessimistit ovat aina varmoja maailmasta. Mutta toivo on hienovaraisempi. Siihen mahtuu epävarmuutta. Toiveikas ihminen ei tiedä järjestyvätkö asiat, mutta hänellä on uskoa edistää maailmaa toivon viitoittamaan suuntaan.”
Jotain tapahtui minulle, kun luin Linda Liukkaan kirjaa Nähdä maailma hiekanjyvässä.
Kirja on alussa hankalahko ihmiselle, joka ei ole teknologiaorientoitunut. Liukas itse kertoi kirjan julkistamistilaisuudessa, kuinka joku esilukijoista oli kysynyt, että onko kirjassa pakko olla näitä monimutkaisia teknologia-asioita ja termejä. Liukas oli vastannut, että kyllä on. Täytyy sietää ja tehdä myös vaikeita asioita. Täytyy oppia uusi kieli. Kieli tuottaa ymmärrystä, kielen ja terminologian kautta pääsee toiseen todellisuuteen. Kannattaa siis opiskella ns. kielioppisäännöt ja taivutukset, että pystyy luovimaan teknologiamaailmassa. Maailmassa, joka ei ole enää pelkkä ammattilaisten maailma, joidenkin harvojen temmellyskenttä. Se on maailma, jossa temmellämme jokainen päivittäin, enemmän tai vähemmän perehtyneenä ykkösiin ja nolliin.
Silti, kirja ei ole vaikea. Lukija kastelee vähän varovasti varpaitaan maailmassa, jota Liukas avaa mielettömän taitavalla ja kauniilla tavalla. Näkökulma tietokoneisiin ja teknologiaan on utelias ja avoin. Vaikka Liukas käyttääkin teknologistakin termistöä hän myös kirjoittaa kauniin kaunokirjallisesti, aiheista, joita ei ehkä yleensä ole tottunut näkemään tämän aihepiirin kirjallisuudessa.
”’Kauneus on ensimmäinen testi. Maailmassa ei ole pysyvää paikkaa rumalle matematiikalle’, siteeraa kolmas matemaatikko G.H. Hardya. Ohjelman ympärillä pitää olla tyhjää tilaa samasta syystä kuin kirjoittajat haluavat marginaaleja. Valkoinen lätäkkö koodin ympärillä antaa sen kellua kuin pieni lautta ja luo tilaa ajatella.”
Liukas kulkee kirjassa algoritmista sienirihmastoihin, käy läpi tietokonemaailman ”kuka kukin on” ihmiset, vierailee niin museoissa kuin tehtaassakin, flaneeraa Pariisissa ja seuraa tekoälyn ja ihmislapsen kehitystä rinnakkain. Liukas on vietävän hyvä kirjoittaja, jonka lauseet soljuvat ja laulavat. Hän saa teknologian tuntumaan.
”Ja jokin minussa ei halua päästää irti taian yhteydestä teknologiaan, sillä niillä on pitkä yhteinen historia.”
”Jo 1920-luvulla historioitsija Lewis Mumford totesi, että leikki valmistaa lasta aikuiseen elämään samaan tapaan kuin taika edelsi modernia tiedettä ja teknologiaa. Tämä viehättää minua. Leikki ja aikuisuus, taika ja teknologia. Kun taikatempun periaatteet paljastuvat, lakkaamme kutsumasta sitä taiaksi. Taika muuttuu siinä hetkessä teknologiaksi.”
Mitä minulle siis tapahtui lukiessani kirjaa tietokoneista? Liikutuin.
Yhtäkkiä pyrkiessäni kuin varovaisesti itselleni vieraaseen maailmaan sisään, jokin liikahti mielessäni: tajusin lukevani isäni kieltä. On todennäköistä, että hän on ollut ”tuttu” Lovelacen, Turingin ja Von Neumanin kanssa. On todennäköistä, että jonkun näiden ajattelu on ollut hänenkin esikuvansa. On mahdollista, että hänkin ihasteli ohjelman kauneutta, koodin siroutta tai algoritmin neroutta.
Isäni nimittäin oli 60-70-luvulla ohjelmien suunnittelija 1964 perustetussa Valtion tietokonekeskuksessa, koodari siis. Olin 7 kun hän kuoli vuonna 1975, joten en ehtinyt ymmärtää hänen työstään juuri mitään. Jostain syystä muistan kuitenkin yhden asian. Isäni teroitti minulle, että tietokone ei koskaan tee virheitä. Jos tietokone tekee jotain kummallista, ihminen on tehnyt virheen, ohjelmoinnissa/ohjelmassa on silloin vika. Ei tietokoneessa.
Kuulostaa siltä, että isäni on rakastanut tietokoneita. Ehkä niitä oli helpompi ymmärtää kuin ihmistä tai ihmisen elämää.
Pyöriessäni tietokoneen maailman sisällä koin samuutta ja ymmärrystä isääni kohtaan. Lukiessani Linda Liukkaan lähes hurmiollista tekstiä teknologian kiehtovasta maailmasta ajattelin, että tämä on myös isäni kieltä.
”Jostain syystä juuri algoritmi on ottanut erityisen myyttisen roolin julkisessa keskustelussa. Se on pukeutunut jonkinlaiseen kaikkitietävän pukuun. Algoritmeista puhuvat nekin, jotka muuten välttävät vaikeiden tietokonesanojen käyttämistä. Algoritmi on sana, joka antaa meidän puhua teknologisista järjestelmistä lähes teologisina. Algoritmi päätti. Algoritmi valitsi. Algoritmi rajasi.
Liukas käsittelee kirjassa hienosti myös sukupolvisuutta, joka ei rajoitu vain teknologiaan. Kuinka pitkälle oma ”rihmastomme” leviää – taakse- ja eteenpäin: 250 vuotta? Ymmärrämmekö enää samalla tavalla sukupolvisuuden vastuuta, sitä millaisen maailman siirrämme eteenpäin.
”Epätavallisten tietokoneiden kautta taidan ennen kaikkea etsiä toivoa, jonkinlaista visiota siitä, miltä voisi näyttää maailma, jossa teknologia ja luonto kuuluisivat samaan laatikkoon. Neuroverkot, epätavalliset tietokoneet, sienirihmastot ja algoritmiset limasienet, kaikki suloisesti sekaisin.
Ja ehkä me palaamme vielä tarinankertojien aikaan, maailmaan jossa ihmiset asuvat yhdessä teknologioiden kanssa, joita eivät täysin kontrolloi tai ymmärrä. Katsomme huvittuneina historiaan ja hymyilemme edeltäville sukupolville, jotka eivät osanneet edes puhua porkkanaa.”
Liukas osaa kuvitella ja olla utelias. Se tekee kirjan tyylistä lähestyttävän ja kiinnostavan. Tässä kirjassa ollaan yhdessä tutkimusmatkalla, vaikka kiistatta Liukas johdattaa ja houkuttelee taitavasti polulla eteenpäin. Tulkitsee lukijalle tähtikarttaa, kertoo siitä tarinaa.
Kirjan lukemisen jälkeen jään miettimään mitä isäni ajattelisi sienitietokoneista tai tekoälystä.
Linda Liukas totesi kirjansa julkistamistilaisuudessa, että kirjojen maailma on tärkeä myös siksi, että pirstaleisen ja hektisen todellisuuden vastapainoksi ne ovat keskittymisen maailmaa: ”kuin suljettu puutarha, jossa käydä keskustelua kirjailijan kanssa”. Aika usein ne ovat samalla myös keskustelua itsen kanssa. Ja joskus jopa tapa keskustella ”aaveiden” kanssa.
