”Onpa lukeva ihminen kaunis” totesi kirjailija Anja Snellman Helsingin kirjamessujen Proust-pisteellä, jossa annoimme ihmisten keskittyä siihen, mikä on kirjallisuuden ydintä: lukemiseen. Homman nimi oli siis se, että Proust-pisteessä luettiin viestinä Marcel Proustin klassikkoa Kadonnutta aikaa etsimässä. Toisin sanoen aloitettiin kirjasarjan alusta ja seuraava aina jatkoi siitä mihin edellinen jäi. Lukija siis sukelsi Proustiin keskeltä ilman kontekstia siitä mitä oli tapahtunut tai mitä oli seuraavaksi tapahtumassa. 5-15 minuutin ajan sai nauttia pelkästään uppoutumisesta tekstiin, joka ei ole helpoimmasta päästä. Polveileva ja kuvaileva ilmaisu on jo keskittymisharjoitus sinällään, ilman messuhälinääkin.
Moni ihminen pysähtyi katsomaan lukevaa ihmistä: se oli kuin jokin erikoisuus kirjamessujen ihanassa kirjoihin liittyvässä keskustelussa ja hälyssä. Lukeva ihminen oli kuin kummajainen.
Kummallinen oli itse lukukokemuskin.
Laitan kelloon 15 minuuttia ja aloitan lukemisen jostain kakkososan puolivälistä, mihin viesti on edennyt. Olemme Proust-piirissä lukeneet Proustia 4 ensimmäistä osaa, joten teksti on tuttua. Ensin tehtävä tuntuu kuitenkin mahdottomalta. Hälinä, puheensorina, ympärillä pyörivät tuhannet ihmiset ja myös ne ihmiset, jotka pysähtyvät katsomaan häiritsevät. Suoraan sanoen, aluksi teeskentelen keskittynyttä ja silmät liikkuvat kirjan riveillä sisäistämättä juuri mitään. Päätän tietoisesti rentoutua, pitkittää hengitystä ja laskeutua tekstiin. Vähän ajan kuluttua kello soi ja on kuin heräisin transsista. Hälinä, joka oli hiljentynyt, kuului taas korviin. Ihan kuin olisi nähnyt unta, josta heräsi virkistyneenä. Tuntui ylelliseltä sukellella tekstissä, joka soljui ja kulki ilman ajatustakaan siitä, että olisi oleellista mitä kirjassa sinällään tapahtuu. Olla siinä hetkessä, jonka Proust juuri siinä, keskellä Helsingin kirjamessuja, tarjoili. Lopulta aika, 15 minuuttia, tuntui yhtä aikaa liian lyhyeltä ja ihanan pitkältä. Huomasin sykkeen laskeneen ja olevani virkistyneessä tilassa. Nousin tuolilta ja annoin seuraavalle lukijalle tilaa Verdurinien salongissa viipymiseen.
Neljän päivän aikana sadat ihmiset pysähtyivät pisteeseen lukemaan. Nuorin lukija oli 13- ja tiettävästi vanhin 87-vuotias. Muutama lukija toi oman ranskankielisen versionsa mukanaan, eräs näkövammainen nautti kokemuksensa mukanaan tuomalla äänikirjalla, mukana olivat niin pariskunnat ja kaverukset kuin äiti ja tytär. Kokemukset liikkuivat itse tekstistä (”en ymmärtänyt mitään”, ”jäipä jännittävään kohtaan”) kokemukseen (”Messujen ehkä ihanin hetki, täydellinen rauha viisaiden lauseiden parissa kaiken keskellä”, ”Oli erityistä saada keskittyä lempipuuhaansa keskellä hulinaa”). Ehkä summauksena erään lukijan kommentti: ”Proustia lukiessa tuntui kuin kaikki messuhälinä olisi kadonnut ympäriltä ja sai kosketuksen kirjallisuuden todelliseen olemukseen.”
Kokemus sai minut miettimään lukemisen merkitystä hieman toisesta näkökulmasta kuin yleensä.
Yleensä ajatellaan, että lukeminen on nykyään niin vaikeaa, kun itse keskittyminen hälinässä ja häiriöisessä maailmassa on niin vaikeaa. Odotamme tai yritämme järjestää sellaisen hetken, jossa olisimme keskittyneitä pystyäksemme lukemaan. Mitä jos onkin päinvastoin niin, että itse asiassa lukemalla kasvatamme ja kehitämme keskittymiskykyä? Emmehän me ajattele meditoinnistakaan niin, että odotamme, että osaamme täydellisen keskittymisen tai olemme täysin mielenrauhaisessa tilassa, jotta voimme meditoida. Me harjoitamme meditaatiota, jotta pystymme paremmin saavuttamaan jotain mielenrauhan kaltaista.
Lukeminen siis itse asiassa antaa meille sitä aikaa, jota metsästämme, jotta meillä olisi aikaa lukea antamalla meille jo itsessään keskittymisen rauhan. Lukeminen vahvistaa keskittymisen muskelia. Heikkoa keskittymistä voi vahvistaa lukemisella ei odottamalla keskittynyttä hetkeä, jotta voi lukea.
Kirjailija ja journalisti Johann Hari toteaa kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky, että nykyajan motto voisi olla: “yritin elää, mutta huomioni kääntyi muualle.” Kadonnut keskittymiskyky on vakava ja vaarallinen ilmiö vaikka arjessa me naureskelemme sille, että emme oikein pysty tarttumaan mihinkään syvälliseen. Tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn pettäessä pettää myös ongelmanratkaisukyky. Hari myös toteaa, että meneillään on paljon syvällisempi ilmiö kuin vain henkilökohtainen epäonnistuminen tai yksinkertaistettuna somen syy. Meille syntyy vahingollisia tapoja.
Neurologisesti ei ole tapahtunut mitään pysyvää vahinkoa: aivot sinällään eivät ole muuttuneet, keskittyminen on edelleen ihan yhtä mahdollista kuin ”vanhaan hyvään aikaan”. Sen sijaan elinympäristö tukee keskittymiselle haitallisia tapoja. Johtava lasten tarkkaavaisuusongelmien tutkija Professori Joel Nigg, joka on tutkinut ilmiötä vuosikymmenten ajan, toteaa Harin mukaan, että ihmiskuntaan on kenties kehittymässä uusi ”patogeeninen ilmiö” – elinympäristö, jossa kestävä ja syvempi keskittyminen on jatkossa erittäin vaikeaa meille kaikille. Tarvitsemme siis parempaa itsekuria? Huonojen tapojen muuttaminen paremmiksi pelkän itsekurin voimalla on vaikeaa. Se, ei oikein auta, että luodaan sääntöjä sille, kuinka monta tuntia saa olla somessa. Siinä käy helposti kuin tupakoinnin vähentämisessä: mitä enemmän keskitymme sen vähentämiseen sitä enemmän mieli siinä askaroi ja sitä epätodennäköisempää lopettaminen on.
Tarvitsemme keskittymiskyvyn elvyttämiseen uusia parempia tapoja, jotka korvaavat vanhan. Ja meillä on se jo: lukeminen.
Hari toteaa kirjassaan, että kaikilla on sisäisen voima, joka auttaa keskittymään pitempiä aikoja ja samalla nauttimaan siitä. Tämä voima voi Harin mukaan tehdä meistä onnellisempia ja terveempiä, kunhan vain huolehdimme siitä, että luomme oikeat olosuhteet tälle flow-tilan syntymiselle. Ja meillä on: nojatuoli ja kirja. Vaikka keskellä 90.000 ihmistä, meillä voi olla kirja, johon voimme syventyä. Jotta kirja voi voittaa kännykän ja keskittyminen häröilyn me tarvitsemme kirjan esille ja paikkoja, joissa voimme lukea. Ei aina täydellisiä olosuhteita vaan ”aivojen treenisaleja”.
Kyse on oikeastaan koko elämästä. Harin mukaan ”Flow’n puutteessa meistä tulee itsemme tynkiä, jotka kuitenkin sisimmässään aistivat, että meistä olisi voinut tulla jotakin muuta.” Jotta emme typisty tynkäihmisiksi Hari kehottaa kysymään itseltään: ”Mitä voisit nyt tehdä päästäksesi flow-tilaan ja saadaksesi mielesi käyttämään syvemmin keskittymiskykyään?”
Vastaus: lukea.
Ps. Jos jäi kiinnostamaan, pääsimme neljännen osan puoliväliin. Juuri sopivaan paikkaan, josta Proust-piiri jatkaa viestiä. Jos haluat mukaan, tilaa uutiskirje täältä. Seuraava etäkeskustelumme on 10.11. osasta 4.
