”Balbecissa tuntematon vuode ja yöpöytä, jolle aamuisin ilmestyi erilainen pikkuaamiainen kuin Pariisissa, eivät enää tukeneet ajatuksia, jotka olivat ruokkineet rakkauttani Gilberteen: joissakin tapauksissa (itse asiassa aika harvoissa) päivien kulku takertuu tottumuksiimme, ja ympäristön vaihto on silloin paras tapa voittaa aikaa. Matkani Balbeciin oli kuin toipilaan ensi askel raittiiseen ilmaan, kaivattu ja lopullinen tae hänen tervehtymisestään.”
Neljännessä osassa Kertoja alkaa toipua hengästyttävästä rakkaudestaan Gilbertiin, osin sitä auttaa maiseman vaihtaminen. Tämä lähtee isoäitinsä kanssa Balbeciin. Samalla hän (ehkä) hieman aikuistuu: ”Ensimmäistä kertaa tajusin, että äiti saattoi elää ilman minua, ei enää minulle, vaan aivan erilaista elämää.”
Tässä vaiheessa luku-urakkaa alkaa olla jo selvää, että jos asennoituu lukemiseen ”tapahtumakeskeisesti”, pettyy. Kannattaa siis mieluummin surffailla tyylin aalloilla, antaa rytmin viedä mennessään ja kun kaatuu, nousta reippaasti taas ylös ja olla välittämättä jos jokunen lause tai ajatus jää pureskelematta. Ainakin itselleni tämä on ainoa tapa lukea teosta. Muuten alkaa ärsyttää ylenmääräisen monipolvinen kuvaus, jonka perimmäinen tarkoitus tuntuu joskus olevan vain briljeeraus siitä, kuinka pitkästi jonkun asian voikaan kuvata. Christopher Prendergast metsästää kirjassaan Living and Dying with Marcel Proust Proustin teoksen pisintä lausetta ja väittää että Kadonnutta aikaa etsimässä englanninkielisessä versiossa pisin lause on 958 sanaa…
Koska tyyliin on kuitenkin jo vähän tottunut ja löytänyt oman tavan liikuskella lauseissa tai lauseilla, se enää harvoin ärsyttää. En kuitenkaan malta olla laittamatta tähän kohtaa, jossa mielestäni jopa Marcel on ylittänyt kaikki hyvän tyylin ja maun rajat:
”Muutamaa viikkoa myöhemmin, kun nousin huoneeseeni, aurinko oli jo laskenut. Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta, kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”
Mutta eteenpäin. Nelososassa jälleen rakastutaan. Kertoja on jonkinlainen kiimainen nuori mies, joka tuntuu rakastuvan jokaiseen naiseen, joka vastaan tulee: on se sitten juna-aseman maitotyttö tai rannalla vastaan kävelevä neitokainen. Tai oikeastaan koko ryhmä. Kertoja pohtii todella oudosti rakkautta kuin se ei oikeastaan liittyisi toiseen ihmiseen ihmisenä lainkaan. Tyttöporukastakin tämä tuntuu vain miettivän kenet valitsisi.
”Aikoinaan jo Champs-Elysées’llä olin aavistanut ja myöhemmin havainnut todeksi, että ollessamme rakastuneita johonkin naiseen me yksinkertaisesti heijastamme häneen silloisen sieluntilamme; näin ollen tärkeintä ei suinkaan ole naisen arvo sinänsä, vaan sieluntilamme syvällisyys ja se, että keskinkertaisen nuoren tytön aiheuttama tunnekuohu voi auttaa meitä kohottamaan tietoisuuden tasolle intiimimpiä osia itsestämme, henkilökohtaisempia, kaukaisempia, oleellisempia kuin mihin pystyisi nautinto jonka suo keskustelu nerokkaan ihmisen kanssa tai hänen taideteostensa ihaileva tutkiskelu.”
Tästä rakkauskäsityksestä voidaan olla (ja olenkin) eri mieltä. Toisaalta toisesta näkökulmasta katsottuna, ei kai ole niinkään, että maailmassa on vain se yksi oikea, niitä lienee monta. Kuinka sattumanvaraista ”valinta” silloin oikeastaan on ja onko se vain heijastumaa itsestä, silloisesta sieluntilasta tai tunnemaailmasta? Ei. Pysyn kannassani siitä, että toinen ihminen ei kuitenkaan ole vain ”heijastuma” vaan oikea sykkivän sydämen omistava ihminen, eikä ”valinta” tapahdu vain ominaisuuksien perusteella vaan jostain syvemmältä. Kiinnostavaa kuitenkin.
Rakkauden tulevista kuvioista saadaan Charlusin hahmon kautta pientä osviittaa kun tämä selvästi mittailee Kertojaa ja toisaalta toteaa: ”Aivan liian ahtaat aitaukset joilla rakkautta rajoitamme johtuvat siitä, että tunnemme niin äärettömän huonosti elämää.”
Lopulta voiton suurimman rakkauden kohteena saa pyöräilijätyttö: Albertine. Tällä oli ”loistavat nauravat silmät, leveät tummaihoiset posket, päässään musta, silmille vedetty ´pipo´ ja joka talutti polkupyöräänsä keinuttaen lanteitaan niin estottomasti (—).” Mutta kuten Hannu Mäkelä kirjassaan Proust on Proust toteaa:
”Kaiken aikaa Kertoja käsittää rakastavansa Albertinea, mutta vastakaikua hän ei enää saa, sillä äkkiä kesä päättyy ja Albertine matkustaa pois, lähtee noin vain, hyvästelemättä. Balbec on taas autio ja ilmanala kylmä, hotelli jo hiljainen, kesä kerta kaikkiaan ohi, paikat sulkeutumassa talveksi. Millainen syksystä ja talvesta sitten tulisi, sen Kertoja näkisi vasta, kun palaisi isoäitinsä kanssa takaisin Pariisiin.” Kertoja on taas pelannut pelejään vetäytyen, teeskennellen, ettei välitä jne, mutta Albertine osaa ehkä samat pelit.
Ennen sitä kuitenkin takaisin Balbeciin, jossa tapahtuu myös toinen merkityksellinen kohtaaminen: kuvataiteilija Elstir, josta Mäkelä toteaa tämän olevan ”jonkinlainen Claude Monet´n ja ehkä vähän myös Whistlerin sekoitus”. Elstir tekee vaikutuksen ja on Kertojalle selvästi muutakin kuin vain taiteilija, jota tämä ihailee, jonkinlainen mentori. Jälleen Kertoja on pettynyt johonkin ennaltaodottamaansa; Balbecin kirkkoon. Kunnes Elstir ”näkee” saman kirkon omin silmin, kuvailee sitä Kertojalle, joka yhtäkkiä näkeekin saman asian toisin, arvokkaampana. Ihminen voi olla enemmän saadessaan toisen näkökulman, tavan nähdä asioita. Taide voi monin keinoin mahdollistaa sen. Sen sijaa elämässä Elstirin mukaan ”Viisautta ei voi ottaa vastaan, se täytyy jokaisen itse löytää sen taipaleen päässä, jota kukaan ei voi kulkea puolestamme, sillä tuloksena on näkemys, joka meillä on eri asioista.”
Hienosti Kertoja taas kuvailee ihmisiä suoraan (toki polveilevan kerronnan avulla, mutta rehellisesti ja suoraan):
”Herra Bloch eli likimääräisyyksien maailmassa, missä tervehditään tyhjää ja arvioidaan väärin. Epätarkkuus, epäpätevyys eivät siellä itseluottamusta vähennä, päinvastoin. Itserakkauden siunauksellisesta ihmeestä johtuu, että vaikka vain harvat ihmiset voivat kerskua loistavilla tuttavuussuhteilla ja syvällisillä tiedoilla, ne joilta ne puuttuvat uskovat kuitenkin olevansa paremmassa asemassa kuin muut, koska yhteiskunnallisen portaikon optinen ilmiö saa joka askelman näyttämään edullisimmalta sillä seisovan silmissä, joka näkee itseään huonommassa asemassa, osattomina ja surkuteltavina, todelliset merkkihenkilöt, joita hän nimittelee ja parjaa tuntematta heitä, arvostelee ja halveksii ymmärtämättä heitä.”
Kertoja havainnoi kuinka ihmisen on helppoa löytää vikaa muista, ei itsestä ja toisaalta kuinka tämä huomaa toisessa helposti juuri ne asiat, jotka ovat omiakin haasteita.
”Ja pahaan tapaan puhua itsestään ja virheistään on lisättävä erottamattomana osana paha tapa syyttää toisia nimenomaan niistä virheistä, joihin itse syyllistymme.”
”Ihmiskunnassa kaikissa samanlaisina kukoistavien hyveiden yleinen esiintyminen ei ole yhtään sen merkillisempää kuin itse kullekin ominaisten vikojen moninaisuus.”
”Täydellisimmälläkin ihmisellä on tietty vikansa, joka loukkaa tai raivostuttaa.”
Tai kuinka me ihmisinä toimimme suhteessa toisiimme: samalla näennäisesti halveksuen ja silti seuraan tunkien: ”Kuvitellen olevansa tietämättömän ja itsekeskeisen luokan perillinen hän teki todella vilpittömästi kaikkensa, jotta he antaisivat hänelle anteeksi hänen aristokraattiset sukujuurensa, jotka päinvastoin vetivät heitä puoleensa, saivat heidät tavoittelemaan hänen seuraansa, vaikka he samalla käyttäytyivätkin häntä kohtaan teeskennellyn kylmästi, jopa epäkohteliaasti.”
Proust on hyvä kuvaamaan ihmisen ulkokuoren ja tämän sisäisen maailman eroja. Sisäisen ollessa usein ”likaisempi” kuin ulkoinen. Kuva itsestä voi erota suurestikin siitä kuvasta mikä muilla tästä on. Pystymmekö edes tajuamaan sitä? Kirjailija John Le Carré, joka toimi myös vakoojana, kuvaa ohjaaja Erroll Morrisin dokumenttielokuvassa The Pigeon Tunnel hienosti ihmisten välistä kuilua: ”Minusta me emme pääse paljoakaan toisen sisälle, mutta voimme kuvitella asioita heistä ja sitten voimme samaistua heihin.”
Balbecia Kertoja maalaa sanoin, kuten Mäkelä kuvaa, niin kiehtovaksi, että lukijalle käy kuten Hannu Mäkelälle, että pakostakim alkaa tutkailla matkustamisen mahdollisuuksia Cabourgiin, jossa kuuluisa Le Grand Hôtel edelleen on. ”Mutta jo aikoja sitten olin avannut omat ikkunaverhoni kärsimättömänä näkemään millainen oli Meri, joka sinä aamuna leikitteli rannalla kuin merenneito. Sillä yksikään Meri ei viipynyt päivää kauempaa. Seuraavana aamuna siellä oli toinen, joka joskus muistutti edellistä. Mutta en koskaan nähnyt samaa toistamiseen.”
Mutta, mutta. Olenko ihan väärässä, jos olen havaitsevani pientä v****ilua Baudelairen suuntaan? Ihan kuin Proust yrittäisi sanoa, että vaikka pidämme Baudelairea ilmaisun mestarina, on tämän kuvailut sittenkin tavanomaisia verrattuna siihen mihin Proust itse pystyy:
”Uskotellen itselleni että ’istuin aallonmurtajalla’ tai ’pikkusalongin’ perukoilla, joista Baudelaire kirjoittaa, mietin eikö hänen ’merellä säteilevä aurinkonsa’ – niin erilainen kuin illansuun säde, yksinkertainen ja pintapuolinen kuin kullattu, vavahteleva viiru – ollutkin juuri se sama, joka sillä hetkellä poltti topaasinkarvaista merta, sai sen käymään, kuohumaan vaaleana ja maitomaisena kuin olut, vaahtoamaan kuin maito, ja hetkittäin sen pinnalla väikkyi siellä täällä valtavia sinisiä varjoja, joita joku jumalolento ilmeisesti huvikseen siirteli liikuttamalla taivaassa peilin sirpaletta.”
Ehkä tulkitsen liikaa?
Se on kuitenkin selvää, että Proust on tässä vaiheessa kirjoittamistaan itsensä mielestä tekemässä jotakin ainutlaatuista mestariteosta, joka toki on totta, luemmehan sitä edelleen…
”Samoin kirjallisuuden tuntija jolle puhutaan uudesta ’kauniista’ kirjasta haukottelee jo etukäteen ikävästä, sillä hän on jo näkevinään jonkinmoisen yhdistelmän kaikista lukemistaan kauniista kirjoista, kun taas todella kaunis kirja on omalaatuisensa, odottamaton, se ei koostu sitä edeltäneitten mestariteosten summasta vaan jostakin jonka löytämiseen tämän summan täydellinen omaksuminen ei riitä alkuunkaan, koska se nimenomaan sijaitsee sen ulkopuolella.”
