”Niin kuin geometrikko, joka poistaa asioista aistein havaittavat ominaisuudet ja näkee vain niiden lineaarisen perustan, minä en kuullut mitä ihmiset kertoilivat, sillä minua ei kiinnostanut se mitä he halusivat sanoa, vaan tapa jolla he sen sanoivat, silloin kun se paljasti heidän luonteensa ja naurettavat piirteensä; oikeastaan minua oli aina erityisesti kiinnostanut se mikä on ihmisille yhteistä, sillä siitä minä sain erityistä iloa.”
Onko Proust siis pitänyt meitä pilkkanaan? Mikään ei ollutkaan mitä lukiessa luuli? No ei oikeastaan, mutta ihan varmaa on, että en tajunnut kaikkea. Sekö tämän pointti onkin? Pitää lukea uudelleen ja uudelleen…
Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta alettiin suomentaa vuonna 1968. Sen viimeinen osa, siis tämä osa 10, julkaistiin vasta vuonna 2007. Suomentaminen kesti siis 39 vuotta. Siihen nähden se, että Proust-piiri luki teoksen 10 kuukaudessa on melkoinen saavutus!
Ja on se saavutus muutoinkin.
Henkinen, paikoin fyysinenkin koetinkivi, kärsivällisyyttä ja kestokykyä vaativa urakka. Voin kokemuksesta sanoa, että en suosittele tätä matkantekoa yksin. Jos Proust houkuttaa, ota kaveri tai joukko mukaan. Se tuo hyvää painetta ja deadlineja ja toisaalta se rikastaa lukukokemusta ihan mielettömällä tavalla, kun voi jakaa ajatuksia lukemastaan. Erityisesti tässä teoksessa se on mielestäni ihan välttämätöntä. Merkityksellisyyden tunne vahvistuu, kun kokemuksen jakaa. Tämä on ollut todella hieno matka, joka nyt siis päättyy viimeiseen osaan.
Sen pitemmittä nyyhkypuheitta, asiaan.
Viimeistä osaa: Jälleenlöydetty aika hehkutettiin tässä matkan varrella hieman vaarallisesti ja odotukseni sen suhteen kasvoivat valtaviksi. Proustiaaniseen maailmankuvaan toki sopii hyvin se, että mielikuva siitä mitä jokin on, on suurempi, kauniimpi ja merkityksellisempi kuin mitä tämä todellisuudessa on. Jos emme muuta olisi Proustista oppineet niin ainakin tämän: rakkaus pakenee; etäältä se on upeaa, läheltä kalpenee. Halun pettymyksellisen luonteen siis. Ehkä se pätee myös odotuksiin, joita kohdistamme kirjallisuuteen?
Mutta onhan tässä opittu Proustista monta muutakin asiaa, jotka tässä viimeisessä osassa tavallaan summaantuvat. Käymättä siis läpi osan ”tapahtumia” (seurapiireissä käymistä, juoruilua ja 1. maailmansota taustalla), yritän hahmottaa, mitä Proust haluaa meille lopulta sanoa.
Ihminen on montaa.
”… ihmisolento on monta ihmisolentoa sen mukaan millaiset henkilöt häntä arvioivat, jopa arviointieroja huomioon ottamatta. Minä olin tuntenut herra Cambremerista vain kuoren. Ja hänen makunsa, josta muut todistivat, oli minulle tuntematon.”
Jos joku kuvailee toista ihmistä, tämän kuvailuun kannattaa aina suhtautua epäillen. Jokainen tuntuu näkevän ihmisissä mitä haluaa, jokainen peilaa toista suhteessa itseensä. Emme myöskään oikeastaan tiedä ihmisestä mitään pelkän ulkokuoren perusteella. Tämä olisi ehkä hyvä muistaa erityisesti nyt kun vertaamme päivittäin omaa sisäistä epätäydellisyyttämme toisten ulkoiseen instatäydellisyyteen.
Onko ihminen tekojensa summa vai jotain muuta?
”Asuntoani lähestyessäni minä mietin, miten nopeasti omatunto lakkaa vaikuttamasta tottumuksiimme sallien niiden kehittyä itsekseen, ja miten me sen vuoksi hämmästyisimmekään, jos pääsisimme pelkästään ulkopuolelta tarkastelemaan ihmisen toimintaa – olettaen tekojen leimaavan koko persoonallisuutta – sillä ihmisen moraaliset ja henkiset ominaisuudet saattavat kehittyä itsenäisesti aivan eri suuntaan kuin hänen tekonsa.”
Ihminen kykenee myös hämmästyttävään itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen.
”… ihmisen mielessä toimii vastakkainen laskutoimitus: se kertoo moninkertaiseksi kaiken mikä koskee meidän omaa hyvinvointiamme, mutta sen mikä ei koske meitä se jakaa niin suunnattomalla luvulla, että miljoonien tuntemattomien ihmisten kuolema hädin tuskin häiritsee meitä eikä ainakaan yhtä epämiellyttävästi kuin läpiveto.”
Elämän merkityksellisyys syntyy muista ihmisistä. Hyvässä ja pahassa.
”Ja minä, joka olin lapsesta asti elänyt päivä kerrallaan ja saanut niin itsestäni kuin muista lopullisen vaikutelman, huomasin näissä ihmisissä tapahtuneiden muodonmuutosten takia ensimmäistä kertaa, miten aika oli kulunut, mikä järkytti minua koska se paljasti, että aika oli kulunut myös minun elämässäni. Ja heidän sinällään yhdentekevä vanhuutensa masensi minua, sillä se kertoi oman vanhuuteni lähestyvän.”
Me olemme sosiaalisia olentoja, jotka tulemme tavallaan todeksi suhteessa toisiimme. Pakkohan se on myöntää itsekin, että ensin huomaa vanhenemisen jossain ikätoverissaan ennen kuin tajuaa, että perhana, mähän olen itse vanhentunut. Joskus on vaikeaa tunnistaa peilikuvaa samaksi tyypiksi kuin se sisällä oleva persoona, joka liian harvoin tuntuu edes olevan aikuinen ihminen!
”Kyllähän jos puhe on meidän sydämestämme, runoilija oli selvästi oikeassa puhuessaan ’salaperäisistä langoista’ jotka elämä katkoo. Mutta vielä enemmän totta on, että elämä kehrää kaiken aikaa uusia lankoja ihmisten ja tapahtumien välille, se antaa niiden mennä ristikkäin ja saattaa ottaa kaksikin lankaa kerrallaan paksuntaakseen kudoksen, niin että menneisyytemme ohuimman kohdan ja kaikkien muiden kohtien välille muodostuu rikas muistojen verkko, jonka yhdyslangoista olemme vapaat valitsemaan.”
Merkitys syntyy yhteyksistä. Niin asioiden, ihmisten kuin elämän.
”Kirjailija voi jotakin asiaa kuvatessaan luetella loputtomasti esineitä, joita kuvatussa paikassa oli, mutta totuus alkaa vasta sillä hetkellä kun kirjailija ottaa kaksi esinettä ja toteaa niiden välisen suhteen – suhteen joka taiteessa vastaa sitä mikä tieteen maailmassa on ainutkertainen syysuhde – ja kiinnittää ne kauniin tyylin rautoihin.”
”Aistimusten suhde itsessään voi olla tuskin kiinnostava, esineet mitättömiä, tyyli huono, mutta niin kauan kuin yhteys ei ole toteutunut, ei ole mitään.”
Proust kirjoittaa tässä viimeisessä osassa jo kirjailijana. Tämä on vihdoin löytänyt kutsumuksensa ja ajan kuluminen ja vanhentumisen tajuaminen aiheuttaa kiireen tunnun: kirja on saatava alkuun, jotta sen ehtii lopettaa (Proust itse ei saanut kirjaansa täysin loppuun elinaikanaan). Proust kuvaa kuinka kaikki ympärillä olevat ihmiset ovatkin tavallaan vain ”materiaalia”.
”Niinpä minun piti tyytyä, koska mikään ei tule kestäväksi jollei se muutu yleiseksi ja jollei ihminen luovu omasta itsestään, siihen ajatukseen että kirjailijan kaikkein rakkaimmatkin läheiset ovat lopulta vain poseeranneet hänen mallinaan kuin taiteilijan ateljeessa.”
Proust kuvaa ihmisiä nukeiksi. Steriileiksi, mitättömiksi, hengettömiksi. Hengen puhaltaa tavallaan vasta toinen ihminen. Ihminenhän tulee merkitykselliseksi jäljestä, jonka jättää. Kun ei toista tunne, ei tämä miltään tunnukaan.
”Kuin nukkeja he olivat, mutta tunnistaakseen heissä aikoinaan tutun ihmisen heitä piti lukea ulkokuoren alta samanaikaisesti useilta tasoilta, jotka antoivat heille syvyyttä ja pakottivat katsojan ponnistelemaan nuo ilveilijävanhukset nähdessään, sillä heitä oli pakko katsoa yhtä aikaa silmillä ja muistilla; he olivat kuin nukkeja jotka kylpivät vuosien yliluonnollisissa väreissä, nukkeja jotka antoivat ilmiasun ajalle, ajalle joka tavallisesti on näkymätön mutta tullakseen näkyväksi etsii ruumiita ja aina sellaisia kohdatessaan valtaa ne ja tuo ne taikalyhtynsä valoon.”
Muisti on kuin romaanikirjailija: se punoo elämästä sellaisen kertomuksen kuin haluaa.
”Mutta miksi kuvat Combraysta ja Venetsiasta olivat kumpikin hetkinään lahjoittaneet minulle iloa, joka muistutti varmuutta ja riitti ilman muita todisteita muuttamaan kuoleman silmissäni yhdentekeväksi?”
”…jokin tiettynä aikana näkemämme asia tai lukemamme kirja ei jää ainiaaksi vain siihen yhteyteen, mikä meidän ympärillämme silloin oli, vaan se pysyy yhtä uskollisena myös sille mikä me itse silloin olimme, ja sen tuntemiseen ja ajattelemiseen tarvitaan meidän silloisen minämme tunneherkkyys ja ajattelutapa.”
Muisti on teemana varmasti se, joka liitetään helpoiten Proustin teokseen. Madeleine-kohtauksen tuntee moni, joka ei ole kirjaa lukenut. Muisti onkin läpäisevä teema, sen petollisuus tai sen itsenäinen, tahdosta riippumaton, toiminta; joku tuoksu, maku tai ääni voi tuoda yhtäkkiä kokonaisen menneen maailman nykypäivään tai oikeastaan kuin aikakone vie oman itsen takaisin muistoon. Proust tuntuu vielä väittävän, että tämä vie siihen aitoon, oikeaan, johonkin autenttiseen minään. Aika on vankila, mieli on vapaa. Kenties nykykäsite flow kuvaa samanlaista vapauden hurmiota.
”Mutta jos ennen kuultu ääni tai aikaisemmin hengitetty tuoksu syntyy uudestaan, samanaikaisesti menneisyyteen ja nykyisyyteen, jos siitä tulee todellinen ilman että se on läsnäoleva, yliaistillinen ilman että se on abstrakti, vapautuu asioiden tavallisesti kätketty pysyväinen olemus ja meidän aito minämme, joka joskus on jo kauan tuntunut kuolleelta vaikka ei olekaan kokonaan kuollut, sillä se herää ja virkoaa saadessaan näin taivaallista ravintoa. Yksi ajan järjestyksestä vapautunut minuutti on luonut meissä uudestaan ajan järjestyksestä vapautuneen ihmisen.”
Muisti ei ole vain tahdosta riippumaton villi hevonen vaan sitä voi myös ohjata:
”Sillä minä olin kokonaan lakannut ajattelemasta häntä. Se oli muistojen raide, ja sillä osuudella minä en matkustanut enää koskaan. Mistiin meni -miehen teokset sen sijaan olivat uusia, ja sitä muistojen tietä minun mieleni kulki kaiken aikaa, sitä se halusi käyttää.”
Tapahtuma on vain tapahtuma, jos siihen ei liity tai liitä aistielämyksiä. Rick Hanson kirjoitti vuonna 2016 kirjan Harwiring Happiness, joka edelleen on yksi suosikkejani. Tämä kirjoittaa siinä itse asiassa samasta asiasta: hyvistä hetkistä kannattaa tiristää kaikki irti kaikilla aisteilla. Pitää pysähtyä. Kuin Proust, joka kuin demonstroiden tätä kuvailee pienimpiä yksityiskohtia sivukaupalla.
”… ja minä ymmärsin että elämää voidaan moittia keskinkertaiseksi, vaikka se joinakin hetkinä saattaa tuntua kauniilta, sillä useimmiten sitä arvioidaan ja halveksitaan jonkin muun kuin sen itsensä pohjalta, kuvien joissa ei ole säilynyt siitä mitään. Ja ohimennen tulin todenneeksi, että kaikki todelliset vaikutelmat ovat keskenään erilaisia – mikä selittää ettei elämää suoraan jäljentävä kuvaus voi olla todenmukainen – ja ero johtuu siitä että mitättömintäkin sanaamme jonka olemme lausuneet ja vähäpätöisintäkin elettämme jonka olemme tehneet jossakin elämämme vaiheessa ympäröivät muut asiat ja niiden heijastukset, joilla ei loogisesti katsoen ole mitään tekemistä tuon sanamme tai eleemme kanssa, sillä älymme on erottanut ne toisistaan kun ei ole tarvinnut noita muita asioita omaan järkeilyynsä…”
Halu on luonteeltaan pettymyksellinen.
”Jopa Guermantesin herttuattarelle kävi niin kuin tietyille Bergotten kirjojen sivuille: hänen viehätysvoimansa vaikutti vain välimatkan päästä ja haihtui kun olin hänen lähellään, sillä se sijaitsi muistissani ja mielikuvituksessani.”
Proustin teoksen rakkauskuvaus on lievästi sanottuna ahdistava. Onnea ei tunnu löytyvän, ihmisellä on aina puute jostain: kun toinen on kaukana, kaipaa lähelle. Kun toinen on lähellä, haluaa omaa tilaa ja vapautta. Kun on naimisissa haluaa vapaaksi, kun on vapaa kaipaa sitoutumista. Rakkaus lipsuu käsistä, jos ei muuten niin viimeistään siihen, että on toisesta mustasukkainen. Toiseen tai edes itseen ei voi rakkaudessa luottaa.
Kun on nuori ei osaa nauttia koska puuttuu jotain muuta. Kun vanhenee, haluaa olla nuori.
”Mutta melkein kaikki naiset taistelivat tauotta ikää vastaan kurottaen kasvojensa kuvajaisen kohti kauneutta, joka loittoni kuin laskeva aurinko, niin kiihkeästi kuin he halusivatkin sen viimeiset säteet säilyttää.”
Vanha eliitti pölyttyy, uusi tulee tilalle. Maine ei enää kanna, tuleeko ihmisestä tarpeeton? Ainakin tämän status muuttuu ajan tuulissa.
”Uudet sukupolvet päättelivät siitä, että nimestään huolimatta Guermantesin herttuatar taisi olla jonkinlainen puolimaailman nainen, joka ei ollut koskaan kuulunut seurapiirien kermaan.”
Lopulta Proust tuntuu sanovan meille, että elämä pitää elää, ei kuvitella elävänsä sitten joskus.
”Tietoisuus ajasta oli minulle arvokas vielä yhdessä mielessä: se oli yllyke, se sanoi että oli aika aloittaa, jos halusin tavoittaa sen mitä olin joskus tuntenut elämäni aikana nopeina välähdyksinä Guermantesin puolella, ajeluilla rouva de Villeparisisin kanssa, sen mikä oli saanut minut pitämään elämää elämisen arvoisena. Ja entistä arvokkaammalta elämäni tuntui minusta nyt, sillä olin ymmärtänyt että sen varjoja saattoi valaista ja että sen ainaiset väärennökset saattoi palauttaa tosiksi – että sen saattoi toteuttaa kirjassa!”
Elämä on myös armoton. Sen parhaassakin vaihtoehdossa, vanhenemisessa, olisi paljon valittamista, jos sille tielle lähtee. Proustin näkemys vanhenemisesta on synkkä.
”… vähintään olin päättänyt kuvata ihmisen mitan hänen vuosiensa enkä hänen vartensa pituuden mukaan: olentona jonka täytyy – taakka käy kaiken aikaa raskaammaksi ja lopulta nujertaa hänet – raahata vuosiaan mukanaan minne tahansa hän meneekin.”
Kirjailija muistuttaa myös kirjallisuuden merkityksestä:
”Tosiasiassa jokainen lukija on lukiessaan oman itsensä lukija. Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse.”
Tämähän pätee kaikkeen elämässä. Lopulta me peilaamme itseämme ja jälkeämme suhteessa muihin. Aikaa ei voi paeta, mutta siitä voi ottaa kaiken irti. Elämä kulkee eteenpäin kuin juna (joskus tuntuu kuin luotijuna) eikä asemalle kannata jäädä odottelemaan. Elämää kannattaa myös elää muuallakin kuin päässään, älyllistäen tai monimutkaistaen kaiken. Sen sijaan kaikilla annetuilla aisteilla höystettynä.
Pidän myös Proustin lahjakkuuden määritelmästä:
”Muistutin itselleni, että en ollut puiden kuvailemista yrittäessäni tuntenut lainkaan innostusta, joka sentään on lahjakkuuden ensimmäinen joskaan ei ainoa kriteeri.”
Teos on loppu. Tämä jäi itselleni käteen. Ei siis juonta tai kertomusta vaan jonkinlainen ajatus siitä mikä elämässä on oleellista. Toki monipolvisiin, ajoittain hyvin kauniisti kuvaileviin, lauseisiin kiedottuna.
