Alan Bennett: The Uncommon Reader
“But there was regret, too, and mortification at the many opportunities she had missed. As a child she had met Masefield and Walter de la Mare; nothing much she could have said to them, but she had met T.S.Eliot, too, and there was Priestly and Philip Larkin and even Ted Hughes, to whom she’d taken a bit of a shine but who remained nonplussed in her presence. And it was because she had at that time read so little of what they had written that she could not find anything to say and they, of course, had not said much of interest to her. What a waste.”
Tämä kirja ei ole mikään monarkian silittäjä, pikemminkin päinvastoin. Kuningatar, nyt jo edesmennyt Elisabeth II, eksyy kirjojen maailmaan ja alkaa raivoisasti lukea. Kuningattarelle avautuu uusi maailma vanhan suljetun ja suojatun sijaan. Ongelmiahan siitä syntyy, ulkoisia ja sisäisiä. Kirjat ravistelevat.
Kuningatar eksyy vahingossa kirjastoautolle ja kohteliaisuudesta lainaa sieltä kirjan. Sitten seuraavan ja sitä seuraavan. Kuningatar alkaa lukea niin intohimoisesti, että myöhästelee valtiovierailuistaan mielenkiintoisten kirjojen takia ja puhuu koko kirjoista, lukemisesta, kirjallisuudesta. Ennen kuin kuningattaren sihteeri ehtii estää, kuningatar on kirjafriikki.
Bennett maalaa koomisen kuvan mitä ongelmia kuningattaren kirjahurahduksesta syntyy ja samalla käsittelee kiintoisalla tavalla lukemista. Kirjan huolestuttava ajatus lähtee siitä, että kenelläkään poliittisella tai valtaa pitävällä ei enää tunnu olevan aikaa eikä kiinnostusta lukea kirjoja. Kuningattaren sihteeri (joka ei lue kirjoja) ei pidä tätä kehitystä huolestuttavana ja on sitä mieltä, että onhan kuningatarkin aina lukenut; briefejä. Johon kuningatar vastaa:
“Briefing is not reading. In fact it the antithesis of reading. Briefing is terse, factual and to say the point. Reading is untidy, discursive and perpetually inviting. Briefing closes down a subject, reading opens it up.”
Kuningattaren lähipiiri miettii olisiko kuningattarella alzheimer kun tämä käyttäytyy näin kummallisesti, täyttäähän hän jo 80. Toisaalta he alentuvasti miettivät, että ehkä kuningatarkin tarvitsee jotakin ajankulukseen. Johon kuningatar toteaa:
“Books are not about passing the time. They’re about other lives. Other worlds. Far from wanting time to pass, Sir Kevin, one just wishes one had more of it.”
Kuningashuone pyrkii kaikessa elitismissään kuitenkin teeskentelemään inklusiivista, on tärkeää, että kuningatar ei sulje omilla toimillaan ketään piirinsä ulkopuolelle. Lähipiirin mielestä lukeminen on elitismiä, josta puhuessa suuri osa tuntee jäävänsä ulkopuolelle. Sen lisäksi se on sosiaalista tehtävää täyttävälle ihmiselle, kuten kuningattarelle, ihan väärä harrastus:
“’To read is to withdraw. To make oneself unavailable. One would feel easier about it’, said Sir Kevin, ‘if the pursuit itself were less…selfish.’”
Kuningatarelle kirjoista avautuu kuitenkin uusi ja kiehtova maailma. Tämä pohtii ja miettii lukemistaan, lukee koko ajan vaativampia kirjoja ja toteaa, että aivot ovat kuin mikä tahansa lihas, joka kehittyy lukiessa. Hän alkaa myös kirjoitella päiväkirjaansa eri tavalla. “You don’t put your life into your books. You find it there.”
Loppujen lopuksi kaikki kulminoituu kuitenkin siihen, että lukeminen on liian passiivista:
“Reading was not doing, that has always been the trouble. And old though she was she was still a doer.”
Näennäisen pinnallinen koominen kirja, josta löytyy syvyyttä ja painavuutta. Onhan se hemmetin huolestuttavaa, että ihmisillä ei tunnu löytyvän aikaa lukea kuin somepostauksia ja iltapäivälehtien lööppejä. Että päättävissä tehtävissä olevat eivät näe lukemista oleellisena osana ihmisenä kehittymistä. Että lukeminen nähdään passiivisena toimintana, jonkinlaisena elämisen vastakohtana ja sen sijaan köllötellään sohvalla Netflixin orjina tai somesurffaillaan puolitiedottomina.
Kuningatar on kirjassa hyvin samaistuttava. Tämä pohtii mm. sitä kuinka ennen oli ihan tyytyväinen elämäänsä, askareihinsa ja edustustehtäviinsä kunnes rupesi lukemaan. Sen jälkeen kaikki muu oli lukuajasta pois, eli aiheutti tyytymättömyyttä.
Hmm. Tuttua.
Tämä kirja on muuten kiva lukea uudelleen ja uudelleen. Se on ajaton vaikka kuningatar lopulta ei lopulta ihmisenä voinut olla.
