Sisältää juonipaljastuksia!
”Elämä antaa meidän kyllä vähin erin, tapaus tapaukselta havaita, että se mikä on tärkeintä tunteille tai hengelle ei tule tietoomme järkeilyn vaan muitten mahtien kautta. Ja silloin äly itse, todetessaan noitten mahtien ylivoiman, alistuu niitten edessä järkisyistä, suostuu ryhtymään niitten työtoveriksi ja palvelijaksi.”
Yhdeksäs osa alkaa siitä mihin kahdeksas osa loppui dramaattisesti: Albertine on paennut Kertojan luota, vaikka homman piti mennä päinvastoin: Kertojan piti matkustaa Venetsiaan salaa ja jättää Albertine niin kuin tämä nyt jätti Kertojan: jättämällä hyvästi-viestin. Vähän kuin tekstarilla eroaisi.
Ja niinhän siinä sitten tietysti käy, että nyt Kertoja taas haluaakin naimisiin. Ihan mitä vain, kunhan Albertine palaisi. Kertoja lähettää Robert de Saint-Loopin Albertinen perään, tiedustelureissulle, mutta salaa. Albertine kuitenkin huomaa tämän ja kirjoittaa kertojalle, että ”olisin mielihyvin tullut takaisin”. Kertoja turvautuu samaan epätoivoiseen (ja tyhmään) temppuun kuin aikoinaan Gilbertelle ja lähettää jäähyväiskirjeen Albertinelle ja toivoo sen siis vaikuttavan juurikin päinvastoin. ”Inhimillinen plagiaatti jolta on kaikkein vaikein välttyä kun on kyse yksilöistä (ja kansoistakin, jotka pitävät kiinni virheistään ja raskauttavat niitä) on itsensä plagiointi.” Ihminen toistaa virheitään.
Tärkeää on taas se, kuka saa suhteessa yliotteen, ei se mitä suhteessa varsinaisesti tapahtuu.
”Ja väärässähän me olemme kun luulemme ettei ole suurtakaan väliä sillä täyttyykö toiveemme, koska heti kun epäilemme ettei se voikaan täyttyä takerrumme siihen uudestaan, ja vasta kun olemme varmoja ettei se pääse käsistämme, ajattelemme ettei moista kannattanut toivoakaan.”
Mutta Albertine kuolee. Posti tuo vielä tältä kirjeen myöhässä, jossa Albertine toteaa, että jos vain Kertoja haluaisi, tämä palaisi.
”Ihmiselle on epäilemättä suuri heikkous että hän on pelkkä hetkien kokoelma, mutta se on myös suuri voima, hän on muistista riippuvainen, eikä hetken muisti ole tietoinen kaikesta mitä sittemmin on tapahtunut, vaan hetki jonka se on tallentanut kestää, elää vieläkin ja hetken mukana henkilö joka siihen piirtyy. Eikä tämä hajallisuus pelkästään tee kuollutta eläväksi, se moninkertaistaa hänet.”
Kertoja tuntuu olevan kuin tulisilla hiilillä kun jossittelee ja pohtii mitä olisi voinut olla. Tämäm suuri rakkaus on nyt ikiajoiksi kadonnut. Ehkä ylläpitääkseen tuskaista rakkaussuhdettaan Albertinen kuoleman jälkeen Kertoja pitää tätä lähellään fiksoitumalla selvittämään oliko Albertinella vai eikö ollut suhteita naisten kanssa ja saa tietysti sitä mitä haluaakin; todisteita uskottomuudesta. Nämä kumotaan myöhemmin.
”Uteliaisuuteni pysyi näin virkeänä, koska toinen ihminen ei kuole mielessämme heti, häntä ympäröi jatkuvasti eräänlainen elämänhohde jolla ei ole mitään tekemistä todellisen kuolemattomuuden kanssa, mutta siitä johtuu että hän askarruttaa ajatuksiamme samalla tavalla kuin eläessäänkin. Hän on ikään kuin matkoilla.”
Aikansa piinassa pyöriskeltyään Albertinen muisto alkaa kuitenkin himmetä. ”Ihmisten onnettomuus on, etteivät he ole meille kuin katoavaisia näytekappaleita oman mielemme kuvakokoelmassa.”
Ilon aiheitakin löytyy. Le Figaro on julkaissut Kertojan sinne jo kauan aikaa sitten lähettämän artikkelin. Into salonkeihin viriää taas, jos ei muuten niin kuullakseen mitä hänen tekstistään on pidetty. Guermantesin herttuattaren luona hän kohtaa vaalean tytön, johon törmäsi pikaisesti aikaisemmin: neiti de Forchevillen. Voimainsa tunnossa (julkaistu kirjoittaja!) tämä ihastuu, huomatakseen, että neiti de Forcheville onkin Gilberte. Odette on Swannin kuoleman jälkeen mennyt naimisiin herra Forchevillen kanssa. Odetten ja Swannin tytär Gilberte taas oli saanut sedältään valtavan perinnön ja Forcheville adoptoi tytön.
Edelleen Kertoja haikailee Albertinen perään kunnes matkustaa äitinsä kanssa Venetsiaan. Tässä vaiheessa lukijana alkaa pohtia, että minkä ikäinen Kertoja oikein on? Suhde äitiin ei muistuta oikein aikuisen miehen suhdetta äitiinsä. Gilbertet ja Albertinet menevät sekaisin ja jossain houreisessa mielessään Kertoja vielä kuvittelee saaneensa Albertinelta kirjeen – tämä ei olekaan kuollut! – mutta kirje olikin Gilberteltä, joka on menossa naimisiin Robert de Saint-Loopin kanssa.
Ainakin minä lukijana olin varma Gilberten astuessa uudelleen näyttämölle, että Kertoja päätyy lopulta yhteen lapsuudenrakastettunsa kanssa.
Näin ei kuitenkaan käy. Ehkä mikään ei mene kuin suunnittelisi, toivoisi tai uskoisi?
Yhdeksännessä osassa oli useita asioita, jotka hieman hätkähdyttivät. Esimerkiksi kohtaus, jossa Albertinen lähtöä sureva Kertoja nappaa pikkutytön syliinsä ja maksaa hänelle siitä. Mitä ihmettä??? Tapaus johtaa poliisiasemalle asti, mutta koko kohtaus tuntuu absurdilta ja täysin tarinaan kuulumattomalta. Kuolleet alkavat myös ”ilmestyä” Kertojalle, huoneen perällä viipottaa milloin Albertine milloin isoäiti. Myös Kertojan ikää on tässä osassa ihan mahdotonta määritellä. Äidin helmoissa matkustava ja pikkutyttöjä syliinsä ottava mies tuntuvat olevan kuin eri henkilö. Kertomuksessa alkaa olla niin monta tasoa, että tässä vaiheessa lukijana alan epäillä yhä vahvemmin jonkinlaista hämäystä. Proust tarkastelee tässä osassa myös kiinnostavasti ihmisen moninaisuutta. Ihmisessä on niin monta kerrosta jo itsessään.
”Mutta me emme sure sitä että tiettynä aikana olemme vuoron perään monta keskenään erilaista ihmistä – ilkimys, tunteilija, hienohelma, moukka, altruisti, kiipijä – joita kaikkia saatamme olla vuoron perään elämämme jokaisena päivänä. Ja syy miksi emme sitä sure on sama: syrjäytetty minä – jälkimmäisessä tapauksessa, kun on kyse luonteesta, minä on syrjäytetty väliaikaisesti ja ensimmäisessä, kun kyse on intohimosta, lopullisesti – ei ole paikalla kaipaamassa toista minää, sitä joka me kokonaan olemme joko sillä hetkellä tai lopullisesti; moukka nauraa moukkamaisuudelleen juuri siksi että on moukka, ja muistamaton vähät välittää huonosta muististaan juuri siksi ettei muista.”
Proustinsa tuntevat sanovat, että osa 10 on spektaakkelimainen. ”Suuri osa siitä mitä uskomme, aina loppupäätelmiä myöten, johtuu yhtä jääräpäisesti kuin vilpittömästikin siitä että tulkitsemme lähtökohdat alusta alkaen väärin.”
Onko tuo vihje meille lukijoille? Että olemme tulkinneet lähtökohdat alusta alkaen väärin?
”Rakkautemme elämään on vain vanha suhde josta emme pysty pääsemään eroon.”
Tämän, sinänsä ehkä vähän ”väliosan”, yksi hienoimpia ajatuksiani on mielestäni tämä: ”…ihmisen elämä on kuin subjektiivista psykologiaa käsittelevä essee joka etenee spontaanisti ja lainaa matkan päästä oman ’juonensa’ jonkun toisen elämän realistiselle romaanille, jonka käännekohdat vuorostaan taivuttavat psykologisen esseen kaarta ja muuttavat sen suuntaa.”
Ps. Proustin teos voisi Kertojansa omituisen saamattomuuden perusteella olla myös Opas prokrastinaation maailmaan: ”Tunsin kyllä että istumalla siinä hievahtamatta itse asiassa tein päätöksen olla lähtemättä; ajatus ’en lähde’ joka ei näin suorassa muodossa ollut mahdollinen, kävi mahdolliseksi muuttuessaan muotoon ’kuuntelen vielä yhden O sole mion säkeen’; tiesin että se tarkoitti: ’Jään yksin Venetsiaan’.”
”Niin kauan kuin jokin on mahdollista, sitä lykkää; suunnitelma tuntuu houkuttelevalta ja näennäisen helpolta toteuttaa vain mielikuvituksen ihanteellisessa tyhjiössä, jossa se säästyy todellisuuden raskauttavalta rumuudelta.”
