Erlend Loe: Supernaiivi (suom. Outi Menna)
”Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni. Hän ei kenties ole yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k.”
Supernaiivi oli Erlend Loen läpimurtoteos ja ilmestyessään muistan, että tätä lukivat ”kaikki”. Loe on jännä kirjailija, joka teeskentelee pinnallista, mutta onkin liikkeellä tositarkoituksella. Supernaiivin kannessa lukee kuinka ”Siitä voi olla ainakin melkein varma, ettei kukaan pysty lukemaan koko kirjaa nauramatta ääneen. Ainakin kerran.”, mutta tämä ei ole vitsiksi tarkoitettu kirja. Loe puhuu elämän tarkoituksesta, voiko sen syvällisemmäksi mennä? Samaa teemaa tämä tavalla tai toisella käsittelee muissakin kirjoissaan, joita olen Loelta lukenut, Doppler ja Muleum.
Muleum on ”hauska” kirja itsemurhasta. Muistan lukiessani Muleumiä olleeni todella hämmentynyt. Haluanko edes lukea sitä? Ei siksi, että se olisi erityisen ahdistava vaan siksi, että tapa käsitellä aihetta tuntuu liian pinnalliselta, rienaavalta. Mutta. Pinnallisuuden alla on kuitenkin pilkahduksia jostain. Jostain sellaisesta, että käsitän Loen pitävän meitä vähän pilkkanaan. Harhauttavan meitä juuri tähän mielentilaan, joka minullakin oli. Ja löytämään kirjasta sen jälkeen kuitenkin jotakin syvällisempää.
Niin Supernaiivissakin. Ehkä tämä on myös jonkinlainen sukupolvikirja? Vähään aikaan Loen kirjoja muuten ei ole enää suomennettu.
”En edelleenkään tiedä, onko asioissa järkeä ja kääntyykö kaikki lopulta hyväksi. Mutta uskon, että joillain asioilla on merkitystä.
Uskon, että leikki ja hauskanpito puhdistavat sielun.
Uskon myöskin rakkauteen.
Lisäksi minulla on paljon hyviä ystäviä ja vain yksi huono.
Ja veljenikin on vähintään yhtä sympaattinen kuin minä.
Nyt hän nukkuu.”
