Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimmässä, osa 5: Guermantesin tie I

Kirsi     8.12.2023     ,

Avainsanat:

”Lintujen aamusirkutus kuulosti Francoisen korviin tyhjänpäiväiseltä.” Näin alkaa Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen viides osa: Guermantesin tie I. Hannu Mäkelä tiivistää osan kirjassaan Proust on Proust näin: ”Takana on satoja sivuja, jotka eivät aivan tunnu kohoavan lentoon, mutta joita ilman ei kokonaisuutta sittenkään olisi.”

Sellaiselta välinäytökseltä tämä ehkä välillä tuntui. Albertinesta ei ole puolikasta sanaakaan, ihan kuin koko Balbecin rakastuminen olisi unta. Tai itse asiassa sivulla 68 mainitaan Albert, lieneekö tämä suomenkielisen käännöksen virheilmaisu Albertinesta vai jonkinlainen vihje johonkin? Tämä osa tuntuu lopulta yhdeltä vihjekimpulta ihmisten luonteisiin. Vihjeet ilmenevät näiden rakkausasioissa, suhteessa ajankohtaiseen skandaaliin ja sitä kautta antisemitismiin ja lopuksi vielä erittäin vihjailevaan kohtaukseen Kertojan ja Charlusin välillä. Ehkä tässä siis pitää pysyä kuitenkin skarppina koko ajan.

Osan alussa ollaan muutettu Guermantesin naapureiksi Pariisiin ja herttuapariskunnan liikkeet kiinnostavat. Kertoja kehittää taas hullaantumisen naiseen, tässä tapauksessa Guermantesin herttuattareen, jota stalkkailee Pariisin kaduilla ja johon yrittää epätoivoisesti tutustua. Niin epätoivoisesti, että lähtee tapaamaan ystäväänsä Saint-Loupia (joka on herttuattarelle sukua) kasarmille, jossa viettää rehvakasta aikaa sotilaitten kanssa.

Kirjaa sävyttää siis hullaantuminen, jonkinlainen poikarakkaus ja koveneva ilmapiiri, jossa antisemitismi voimistuu. Ihmisiä jaetaan sen mukaan, mikä näiden mielipide on. Kertoja tarkkailee mm. Guermantesin herttuattaren tapaa tarkastella ihmisiä, tärkeiden ihmisten mielipiteistä syntyy ”se uusi arvojärjestys” johon ollaan matkalla, Kertoja tarkkailee ikään kuin yhteiskunnan hiljaisia signaaleja vaikka näennäisesti kiipeääkin seurapiireihin ja yrittää opetella tavoille. Mikään ”lammas” Kertoja ei ainakaan mielipiteissään tunnu olevan, ainakaan ajatuksissaan:

”Mutta nuori herttua, joka tunsi että kaikki liittoutuivat Blochia vastaan, oli raukkamainen niin kuin useimmat muutkin seurapiireihin kuuluvat ja turvautui sen lisäksi sievistelevään mutta purevaan ivaan, jonka hän tuntui perineen itseltään Charlusin paronilta: ´Suokaa anteeksi, mutta en todellakaan voi puhua Dreyfusin tapauksesta teidän kanssanne, periaatteisiini kuuluu keskustella siitä vain Jaafetin jälkeläisten kesken´.”

7-päivää lehteä muistuttavan juoruosuuden jälkeen kirja loppuukin hieman yllättäen isoäidin terveyden heikentymiseen. ”Hän oli ymmärtänyt ettei minulta tarvinnut kätkeä sitä, minkä olin arvannut alusta alkaen: että hän oli saanut lievän kohtauksen.”

Mäkelä kuvaa tuota seurapiirihurjastelua seuraavasti: ”Proustin ihailijana minun on silti sanottava, että juuri tämä osa ja sen keskiosa eli vierailu Madame de Villeparisis´n salongissa on harhailevaa kuljeskelua. Mutta sekin on vain pakko hyväksyä. Joskus eteenpäin on mentävä sivuteitä, joita ei millään voi kutsua kiinnostaviksi.” Itse jäin tutkimaan tätä toisesta näkökulmasta. Eikö juuri juoruilusta ja siitä kun ihmiset kokoontuvat mittailemaan toisiaan ja seurustelemaan voi itse asiassa lukea sitä, mihin ollaan menossa. Mihin tuuli on kääntymässä, kuka on jonkin asian puolesta ja kuka vastaan? Kuinka se mitä joku toiselle sanoo, voidaan tulkita aivan toisella tavalla koska vastaanottajan mielentila, kokemusmaailma tms on niin erilainen. Proust tuntuu tarkastelevan kevytmielisen seurapiirikälkätyksen kautta sitä kuinka mielipiteet ja ajatukset muodostuvat sosiaalisessa kontekstissa.

Parasta antia tässä vitososassa kuitenkin on itse asiassa samanlaiset havainnot kuin aikaisemmissakin osissa. Ihmisen luonteen ja luonnon terävä ja epäkonventionaalinen tarkastelu. Oltiin sitten kasarmilla tai salongissa Kertoja tarkastelee kiinnostuneena sitä kuinka eri tavoin ihminen näyttäytyy eri näkökulmista. Toinen on jonkun näkökulmasta ilotyttö, toisen näkökulmasta lähes vaimomatskua ja toisen omassa voi tunnistaa ”huoran” mutta omassa ei jne.

”… tajusin, ettei ainoastaan aineellinen maailma ole erilainen kuin se kuva jonka siitä muodostamme; että kaikki realiteetit eroavat ehkä yhtä suuressa määrin niistä, jotka me uskomme välittömästi havaitsevamme mutta jotka me itse koostamme käyttäen apunamme näkymättöminä pysyviä mutta aktiivisia käsityksiä, aivan niin kuin puut, aurinko, taivaskin eroaisivat näkemästämme, jos ne tulisivat sellaisten olentojen tietoisuuteen, joitten silmät toimivat eri tavalla kuin meidän silmämme tai joilla on tätä tarkoitusta varten vallan toisenlaiset elimet, esimerkiksi sellaiset jotka antavat puusta, auringosta ja taivaasta niitä vastaavia mutta ei visuaalisia kuvia.”

Rakkaus ei (taaskaan) ole sitä miltä se ensisilmäyksellä vaikuttaa. Guermantesin herttuatarkaan ei pysty ylläpitämään täydellisyyttä:

”Mutta haltiatar kuihtuu ja surkastuu, jos lähestymme sitä todellista henkilöä joka nimeä kantaa, sillä nimi alkaa silloin kuvastaa tätä henkilöä, jossa ei ole jälkeäkään haltiattaresta; mikäli tiemme eroavat, haltiatar voi syntyä uudelleen, mutta jos pysyttelemme hänen lähettyvillään, haltiatar kuolee lopullisesti ja sen mukana nimi, niin kuin se Lusignanin suku jonka oli määrä sammua haltiatar Melusinan jälkeen. Silloin nimestä, jonka eriväristen kerrosten alta saattaa löytyä muotokuva kauniista naisesta johon emme koskaan olleet tutustuneet, tulee tavallinen henkilöllisyystodistus, josta tiedämme tuleeko meidän tervehtiä kadulla vastaantulevaa henkilöä.”

Kertoja palaa uudelleen Bermaan ja Faidraan ja tällä kertaa pysyy tyytyväisenä. Ehkä Kertoja on oppinut jotain läsnäolemisen taidosta, siitä, että asioita pitää aistia kokonaisuutena, ei irrotella osiin, joita yksittäisiä voi sitten arvostella:

”… että säkeille hyväilynä lennähtävä sulo, alituisesti vaihtuvat muuttuvat eleet, toinen toistaan seuraavat kuvaelmat muodostivat sen hetkellisen pakenevan päämäärän, elävän mestariteoksen, johon näyttämötaide pyrkii ja jonka liian kiihkeän ihailijan tarkkaavaisuus tuhoaisi vangitessaan sen.”

”Vaikutelmani olivat todella paljon miellyttävämpiä kuin ensimmäisellä kerralla, mutta muissa suhteissa samanlaisia. En nimittäin enää verrannut niitä älylliseen ja erheelliseen ennakkokäsitykseen nerokkaasta näyttämötaiteesta; tajusin että nerokas näyttämötaide oli tätä ja tässä. Nyt ymmärsin, etten ollut aikoinani nauttinut Berman taiteesta, koska olin lähestynyt häntä niin kuin kerran Gilberteä Champs-Elyséellä liian suurin toivein. Sen lisäksi nämä kaksi pettymystä muistuttivat toisiaan toisestakin ja syvällisemmästä syystä. Vaikutelma jonka meissä synnyttää voimakkaasti yksilöllinen henkilö, teos tai tulkinta on luonteeltaan hyvin henkilökohtainen.

Inhimillisen todellisuuden kokemusta Proust kuvaa todella hienosti kuvaamalla heräämistä syvästä unesta:

”Sitä sanotaan lyijynraskaaksi uneksi; siinä tuntee olevansa, ja vielä jonkin aikaa sellaisesta unesta herättyäänkin, kuin lyijystä valettu nukke. Toisin sanoen ei kukaan. Miten näin ollen on mahdollista että etsiessään ajatuksiaan, persoonallisuuttaan, niin kuin kadonneita esineitä itseään, asianomainen lopulta löytää nimenomaan oman minänsä? Miksi sillä hetkellä kun ryhdymme ajattelemaan, meissä ei sattumalta ruumillistukin jokin muu kuin aikaisempi persoonallisuutemme? On mahdotonta sanoa mistä tämä valinta johtuu ja kuinka me kaikkien niitten miljoonien ihmisten joukosta jotka me voisimme olla osaamme valita juuri sen, joka edellisenä iltana olimme.”

Kiinnostavaa tässä on vaikkapa se mitä tiedämme nykyään muistisairauksista. Sitä itseään joka on, on tosiaan joissain tilanteissa vaikea valita.

Voiton vei kuitenkin ajatus ihmissuhteista (ja mielipiteistä) :

”Ennen muuta on muistettava, että mielipiteissä joita me toisistamme muodostamme, samoin kuin ystävyys- ja sukulaisuussuhteissa, on vain näennäisesti jotakin pysyvää, sillä ne ovat alituisesti liikkeessä ja muuttuvaisia kuin meri.”

Tämä oli ehkä helppolukuisin osa tähän asti. Ehkä siksi, että se tosiaan käsitteli kevytmielisestikin pinnallisia seurapiirejä ja ajattelu tuntui soljuvan kuin itsestään.

Kertoja ei ole vieläkään päässyt kirjoittamisen makuun, keräilee kokemuksia sen sijaan. Hieman tämä häntä kuitenkin tuntuu tuskastuttavan:

”Kunpa olisinkin päässyt edes kirjoittamisen alkuun! Mutta olivatpa olosuhteet joissa tätä suunnittelin millaiset tahansa (sama koski valitettavasti myös päätöstäni olla nauttimatta alkoholia, mennä aikaisin nukkumaan, nukkua kunnolla, elää terveesti), tapahtuipa se sitten raivokkaasti, järjestelmällisesti tai hyväntuulisesti, luopumalla kävelyretkestä tai lykkäämällä sitä, säästämällä se ikään kuin palkinnoksi, käyttämällä hyväkseni hyvänolon hetkeä tai sairauden sanelemaa pakollista paikallaanoloa, ponnistusteni tuloksena ei koskaan muuta syntynyt kuin tyhjä arkki, vailla kirjoituksen piirtoakaan, vääjäämätön kuin se pakollinen kortti jonka tietyissä peleissä aina nostetaan, vaikka olisi kortit sitä ennen sekoittanut miten tahansa.”

Ja ah, kuinka tämä tuntuu tutulta juuri nyt minusta, joka olen vetäytynyt kirjoittamaan kirjaa…