Minä en saa antaa olosuhteiden nujertaa ja katkeroittaa itseäni. Minä joka joskus olen selvästi tajunnut että kaikki, mitä minulle ’tapahtuu’, on vain materiaalia, josta muovaan elämääni. Että mahdollisuudet ovat minussa itsessäni. Vapaus, ilo, rikkaus. Olenko hukkaamassa itseni? Miksi valitan ja kadehdin?
Kun kuuntelen lasten leikkejä, koen syvästi onnen tunteen sen johdosta että elän.
Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä
Vähän aikaa sitten varasin junaliput Tampereelle ja takaisin Helsinkiin samalle päivälle. En siksi, että olisi ollut tapaamisia, tilaisuuksia tai edes tarkoitusta käydä taidenäyttelyssä vaan siksi, että halusin keskeytymätöntä aikaa ja tilaa ajatuksille, kirjoitustyölle. Junassa on toki mahdollista tehdä muutakin, pyöriä somessa, lukea kirjaa, purkaa sähköpostiruuhkaa. Juna ei ole kontaktivapaatila: puhelinverkko ja internet harmillisesti toimivat. Sen verran häilyvästi kuitenkin, että voi hyvin olla vastaamatta ja laittaa viestin, että olen junassa, verkko katkeilee. Jos nyt sattuu ylipäätään olemaan ihminen, joka vastaa puhelimeen. Minä en ole.
Muutoin olen erityisinnostuva ja keskittyminen vaatii hieman vaivaa.
Kun juna nytkähtää liikkeelle, tuntuu vapaalta. Pari tuntia vapautta paikasta, ajasta ja rutiineista. Verkottuneessa jatkuvan sosiaalisen kytkennän maailmassa se tuntuu huumaavalta. Ja virkistävältä. Sukellan kirjoitustyöhön kuin pulahtaisin kuumana kesäpäivänä viileään järveen.
Tehokas parin tunnin työrupeama, pientä kävelyä Tampereella, taidemuseo ja takaisin Helsinkiin. Toinen työrupeama paluujunassa ja kotona tyytyväinen, läsnäoleva, aikaansaanut olo.
Retki toi mieleeni Kyllikki Villan ja tämän matkustamisen rahtilaivalla ympäri maailmaa.
En väitä, että junamatka Tampereelle vastaa seikkailua rahtilaivalla maailmanympäri, mutta sen funktiossa on jotain samaa: Villa kertoo alun perin lähteneensä nimenomaan tekemään työtä. Vapaana ja silti liikkuen, maisemat vaihtuen. Suljetussa ympäristössä keskittyen. Kevyin kantamuksin: laivan hyttiin tai vaatimattomiin hotellihuoneisiin ei paljon tavaraa mahtunut ja se oli vapauttavaa.
Kyllikki Villan tavassa ajatella elämää on muutenkin paljon kiehtovaa.
”On sekin vaihtoehto, että ostaa mukavan sängyn sen sijaan että lähtee pitkin maailmaa.”
Se ei tuntunut olevan Villalle vaihtoehto. Tuntuu siltä, että Villa on hakemalla hakenut epämukavuutta. Aikana, jolloin mantereet ylitetään muutamassa tunnissa lentokoneella, Villa matkusti rahtilaivalla, teki käännöstöitä maksaakseen matkansa, luopui mukavasta ja vakaasta työstä ja eli mieluummin omanlaista elämää. ”Rutiini on kuolema” Villa sanoi eräässä haastattelussa.
Ensimmäinen tutustumiseni Villaan tapahtui Vanhan rouvan lokikirja -kirjan kautta. Sen jälkeen luin kirjan Pakomatkalla – toinen lokikirja ja vielä sen jälkeen Elämän korkea keskipäivä -kirjan. Myöhemmin hankin tämän runokokoelman Ei eilistä, ei huomista – Runoja vuosilta 1964-2004. Kaikkia yhdistää seikkailumieli, oli kyse sitten omasta elämästä tai uudesta maasta. Ihmisistäkin Villa puhuu ja ihmissuhteista, varsinkin kirjassaan Elämän korkea keskipäivä: ”Ihmiset ovat minulle tärkeitä. Ja itseni tutkiminen toisten ihmisten kautta. Tieto elämästä.” Eräässä haastattelussa Villa kutsuu itseään kevytmieliseksi, hän ei halua huolehtia tulevasta.
”Mitä kaikkea uhrataan ’turvallisuudelle’? Ennen muuta rehellisyys ja elämänilo.”
Junamatka ei ollut ainoa asia, josta Villa on viime aikoina tullut mieleeni. Toinen on siirtymät.
Muistan Villan jossain kirjoittaneen hitaan matkustamisen autuudesta. Hitaalla laivamatkalla ihmisen sielu pysyy mukana matkassa. Nopeassa siirtymässä keho ja mieli ovat ainakin hetken kuin vähän irrallaan. Fyysinen keho on jo uudessa paikassa, mieli matkustaa vielä. Kuin unesta herätessä. Vähän sekaisin. Pitää rakentaa todellisuus uudelleen. Aivot heräävät hitaammin kuin keho.
Marcel Proust kuvasi heräämistä teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä kuinka ”syvästä unesta havahtuu uuteen aamuun tietämättä kuka on, onko kukaan, uutena, valmiina mihin tahansa, typötyhjänä menneisyydestä elikkä siihenastisesta elämästä.” Nopeassa siirtymässä, matkassa paikasta toiseen, saattaa käydä niin: mieli ei hetkeen muista oikein missä on. Aikaero sekoittaa vuorokausirytmin, keho tuntuu horjuvalta, pitää tottua uuteen. Hitaassa siirtymässä keho ehtii paremmin mukaan, se tottuu muutokseen pikkuhiljaa ilman shokkia. Proustin mielestä ihminen herää oikeastaan kuin ilman itseään kunnes ”apuunrientänyt muisti palauttaa hänen tajunsa tai hänen persoonallisuutensa”.
Villa on puhunut näistä siirtymistä. Siitä kuinka lähteminen ja palaaminen ovat jännittäviä, ahdistaviakin.
Olen miettinyt näitä siirtymiä vähän eri kulmasta, nimittäin teams-kulmasta. Moderniin työelämään kun kuuluu yhä vähemmän konkreettista kehollista lähtemistä ja palaamista, sen sijaan mieli on pakotettu väkivaltaisiin ja nopeisiin siirtymiin ilman sopeutumista.
Ajattelen, että normaalissakin elämässä ihmisellä on monta persoonaa, identiteettiä. Vähintäänkin on työidentiteetti, parisuhdeidentiteetti ja perheidentiteetti. Ihminen on vähän erilainen ollessaan veljensä kanssa viettämässä iltaa kuin vaikkapa kummitädin 80-vuotissyntymäpäivillä. Työmoodi on helposti päättäväinen, kilpaileva, itsevarma, puskeva. Kotiminän pitäisi osata vähän tuunata itseä pehmeämmäksi, hoivaajaksi, rakastajaksi. Eri ihmisten kanssa meistä ilmaantuu erilaisia puolia. Ihminen on montaa, osa persoonista ei ehkä koskaan paljastu, itsellekään. (Virginia Woolf kirjoittaa kirjassaan Jaakobin huone kuinka elämä on ”varjojen kulkue”. Hänen mukaansa on kummallista, kuinka otamme nämä varjot omiksemme niin innokkaasti ja niiden lähtiessä tunnemme niin suurta ahdistusta, vaikka kyseessä ovat vain varjot. )
Miten tämä sitten liittyy Kyllikki Villaan? Villa ei olisi ehkä pitänyt etäpalavereista.
Kun työpäivästä onkin tullut etäpalaveripäivä, siitä jää helposti siirtymät kokonaan pois. Ihminen sinkoutuu hetkessä palaverista toiseen, usein ilman taukoja, sillä etäpalavereissahan ei tarvita siirtymään liittyvää aikaa kalenteriin. Tehokasta! Samalla väitän, että emme ihan ole paikalla. Keho on omassa tilassa, ehkä kotona nojatuolissa ja mieli liikkuu palaverista toiseen, eri tiimeistä ja erilaisista palavereista toisiin. Sen sijaan, että katsoisimme toista ihmistä silmiin tämän puhuessa, tuijotamme itseämme ruudulta kuin vierasta ihmistä. Kuka me silloin olemme? Missä?
Ei ihme, että ihmiset ovat poikki.
Kyllikki Villa löi itsensä kirjailijana läpi vasta vanhemmilla päivillään. Kirjat, vanhan naisen lokikirjat, matkustuspäiväkirjat ovat kiinnostavan pelkistettyjä ja toisaalta paljastavia. Arkisten ajatusten keskellä on viisaita ajatuksia, kiehtovia näkökulmia, suoraa puhetta.
Ajattelen, että Villan suosio liittyy siihen kuinka haluamme nähdä itsemme täysinäisinä ihmisinä loppuun asti. Villan pärjäämisen eetos on virkistävää. Tämän rohkeus liikkua hetkessä suuntaan, joka tuntuu oikealta sen sijaan että optimoi ja laskelmoi on vapauttavaa:
”Eikö tämä rohkeuden ja ilon liikahdus ole se jota olisi seurattava?”
Hän toteaa, että se että hänellä oli vanhempana asiat hyvin johtuu siitä, että hän uskalsi olla kevytmielinen. Kevytmielisyys on uskoa ”uimataitoon”, siihen, että vesi kannattelee, kun osaa uida.
”Turvallisuutta ei ole
ei palkka ei vakuutus eikä eläke
ei toinen ihminen
on vain uimataito
luottamus siihen että vesi kantaa.”
Ei eilistä, ei huomista – Runoja vuosilta 1964-2004
Mutta kun osaa uida, kannattaa myös uida pidemmälle, ei jäädä rantaan.
Elämän kuuluu keinuttaa, tuntua: “Ikävää kun keinuminen lakkaa, merellä olon tuntu loppui lyhyeen.”
Pakomatkalla-kirjasta myös täällä.
