Pari vuotta sitten kirjailija Joanne Harris kävi Twitterissä kirjallisuuskeskustelua liittyen kokemuslukijoihin ja siihen, kuinka kirjan sensitiivisiä kohtia tarkastellaan uudelleen. Tämä muistutti siitä, kuinka mm. Charles Dickens oli muuttanut kuvaustaan juutalaisista käytyään kirjeenvaihtoa erään juutalaisen lukijansa kanssa. Tämä oli huomauttanut Oliver Twistin antisemitismistä. Myöhemmin Dickens myös kävi tekstiä läpi ja päivitti raskaastikin käsikirjoitustaan, poistaen yli 200 törkeän antisemitististä viittausta. Harris toteaa: “He showed the capacity to grow. Perhaps that’s what makes a great writer.”
Nyt käydään keskustelua, puolesta ja vastaan, siitä voiko Agatha Christien dekkareista poistaa loukkaavaa kieltä. Ongelmaksi muodostuu, että me emme tässä tapauksessa tiedä mitä Agatha Christie haluaisi omille kirjoilleen tehdä? Ja toisaalta vaikka tämä haluaisikin säilyttää rasistiset viittaukset, kustantajalla on silti vastuu siitä mitä tänään kustantaa.
Entä mitä Roald Dahl tekisi? Vähän aikaa sitten samaa keskustelua käytiin Roald Dahlin lastenkirjojen osalta. lastenkirjojen sisältöä on muokattu, jotta kirjat sopisivat paremmin moderneille lukijoille. Muutokset on tehty yhdessä Dahlin säätiön kanssa. Dahl on tunnettu myös elinaikanaan esitetyistä vahvoista mielipiteistään liittyen antisemitismiin. Näitä suku pyysi anteeksi vuonna 2020, 30 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Pelkään, että Dahl olisi tiukasti vastustanut kirjojensa muokkaamista. Harrisin ajatuksen mukaisesti siis tämä ei ehkä olisi ollut kirjailija, jolla oli kapasiteettia muuttua. Muutokset kuitenkin tehtiin yhdessä Dahlin säätiön kanssa, joka toteuttaa kirjailijan kuviteltua tahtoa.
Voiko tähän kysymykseen edes olla absoluuttista vastausta? Poistetaan kaikki kaikista tai ei saa poistaa mitään mistään. Ei voi. Varmaa on ainakin se, että kustantajan pitää käydä tätä keskustelua jatkossakin; perustella miksi tuunataan tai miksi ei.
Otetaan esimerkiksi Agatha Christie. Pinnallisia, kevyitä dekkareita, joissa pääosa on ihmisissä, näiden käytöksessä, mysteerissä ja murhassa. Ei tunnu siltä, että niissä loukkaavien termien käytöllä olisi mitään erityistä tarkoitusta. Pois vaan ja kirjat nykypäivän lukijoille sivistyneempinä.
Otetaan toiseksi esimerkiksi teos Tuulen viemää. Sen muuttaminen alkaa olla jo vaikeampaa. Toisin kuin Christien dekkareissa, tämä on voimakkaasti kokonaisuutena aikansa kuva ja voi olla terveellistäkin hätkähtää sitä. Ei siis poistaa ja piilottaa vaan muistuttaa. Kriittinen lukutaito kasvaa. Tuulen viemää -kirjasta nousi jo ilmestyessään laaja ja herättävä keskustelu aiheesta, joka on voimistunut nykypäivään tultaessa. Hyvä niin. Tuntuisi oudolta kuitenkin siistiä tätä kirjaa, olisiko se edes mahdollista, kun asenne on rakenteessa. Sen sijaan kontekstualisointia ja esi- tai jälkipuheita kirja kaipaa modernille lukijalle.
Kiinnostavaa on myös tapa, jolla keskustelua käydään. Roald Dahlin uutinen esiteltiin Iltasanomissa näin: ”Roald Dahlin rakastetut lastenkirjat sensuroitiin – raivo repesi välittömästi: Brittilehti The Guardian uutisoi, että Roald Dahlin klassikkolastenkirjoja on kirjoitettu uudelleen, jotta kirjat ’sopivat paremmin moderneille lukijoille’.” Guardianin alkuperäinen artikkeli täällä. Iltalehti taas kertoi Agatha Christien tapauksesta näin: ”Agatha Christien teoksista poistetaan loukkaavaa kieltä – Kirjallisuustieteen professorit näkevät ilmiön erittäin ongelmallisena.” Jutussa on haastateltu kahta professoria.
Myöhemmin Iltasanomat on käsitellyt samaa aihetta todeten, että ”Christien kirjoihin nyt tehtävistä muutoksista vastaavat niin kutsutut kokemuslukijat (eng. sensitivity reader)”. Miten niin ”niin kutsutut”? Eikö voi sanoa vähättelemättä vain kokemuslukijat ja sen jälkeen kertoa mitä tällainen kokemuslukeminen on. Aihetta on erinomaisesti ja monesta näkökulmasta käsitellyt Hesarin Suvi Ahola.
Keskustelu on monisyistä, vaikka esimerkiksi Iltalehden jutun perusteella voisi kuvitella, että kaikki ”kirjallisuustieteen professorit” ovat sitä mieltä, että kyseessä on ongelmallinen ilmiö. Iltalehden mukaan kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja toteaa, ettei pidä hyvänä ideana ”että moraalipoliisi määrittelisi, että kirjoissa saa käsitellä vain tiettyjä teemoja tietyistä näkökulmista”. Mitähän teemoja sitten Christien dekkareissa on, jotka vaarantuvat? Meretojalla on kuitenkin hyvä pointti siinä, että teoksia, jotka sisältävät rasistista kieltä tai ongelmalliseksi koettuja ideologioita, voisi mieluummin kontekstualisoida esipuheella tai jälkisanoilla. Ja ainakin lukijalle pitäisi mainita, että muutoksia on tehty. Tästä olen samaa mieltä.
Kirjallisuustieteen professori Kai Mikkonen Helsingin yliopistolta pitää vaarallisena sitä, että peitellään menneisyyden tapaa ilmaista asioita: ”On mielestäni järkyttävän huono asia alkaa sensuroimaan kirjallisuutta” hän toteaa Iltalehden jutussa. En ole tästä eri mieltä, mutta voiko tosiaan kysymystä ratkaista absoluuttisesti. Mielestäni ei voi. Mikkonen sanoo, että näkee ”menneen kirjallisuuden moralisoivan muokkaamisen kasvavana ilmiönä”. Mutta eikö tarkastelu voi olla muutakin kuin ”moralisoivaa”, eikö kirjallisuudenkin pidä elää ajan mukana?
On selvää, että rasismi ei katoa, vaikka sen saisi siistittyä kaunokirjallisuudesta. Kaikkea sitä mitä pidettiin ”normaalina” aikaisemmin ei kannata kirjallisuudesta poistaa vaan se kannattaa huomata ja siitä kannattaa oppia. Kaunokirjallisuus on myös aikansa kuvaa. Aina se aika ei ole kaunista. Kirjallisuuden tehtävä on heijastaa olemassa olevaa maailmaa, sen vikoja ja sen kauneutta. Hesarin lukijan ääni palstalla Marke Ahonen argumentoi hyvin myös sitä, kuinka Christienkin maailma, sellaisenaan kuin se on kirjoitettu, on oleellinen osa kerrontaa. Vaikka olenkin sitä mieltä, että juuri harmittomia dekkareita voi ihan hyvin ”siistiä”, toteaa Ahonen kirjoituksensa lopussa jotain oleellista: ”Se, että sata vuotta vanhan romaanin ilmaisut ja niiden kuvastamat asenteet hätkähdyttävät, on väkevä todiste siitä, että maailma ja yhteiskunta ovat muuttuneet. Minkä puolesta oikein taistelisimme, jos emme voi nähdä, mistä olemme tulossa?”
Muodostuu myös ongelmaksi, jos (kauno)kirjallisuudessa ei voi kuvata ”vääriä” tai ”pahoja” asioita niiden oikeilla nimillä. Eikö ratkaisut kuitenkin kannata tehdä tietoisesti? Olen kirjailija ja kääntäjä Koko Hubaran kanssa samaa mieltä. Keskustelu rajanvedosta on tarpeellista ja sitä tosiaan tullaan käymään varmasti enenevässä määrin. Etukäteen ja jälkikäteen. Uusien ja vanhojen kirjojen osalta. Koko Hubara toteaa tuossa Suvi Aholan kirjoittamassa Helsingin Sanomien erinomaisessa artikkelissa, että keskustelu rajanvedosta on ”tärkeää ja tarpeellista, koska stereotypiointi, normit ja asenteet vaanivat kaikkia kirjoittajia, niin enemmistöihin kuin vähemmistöihin kuuluvia”.
No hemmetti, mikä sitten on ratkaisu? Mitä jos sitä ei ole. Itselläni ei ainakaan ole tähän yleispätevää mielipidettä, kyse on enemmän sävyistä ja tapauskohtaisesta käsittelystä. Kysymykseen ei ole joko-tai -ratkaisua, kuten useimpaan monimutkaiseen asiaan ei ole. Keskustelu sinänsä luo arvomaailmaa, jossa tulevaisuudessa elämme.
Ehkä kirjailijat kirjoittavat jatkossa jonkinlaisen testamentin, jonka perusteella voimme tietää mitä tämä itse tekisi?
