Tällä viikolla olen käynyt viimeisen kerran läpi taittoversiota Levoton lukija -kirjasta. Eilen kirja meni painoon. Viimeisessä vaiheessa varsinaisen tekstin kirjoittamisesta on jo jonkun aikaa ja tekee mieli parannella sisältöäkin. Johonkin aiheeseen on löytynyt kiinnostavaa uutta keskustelua, johon tekisi mieli kirjalla myös osallistua, lisätä omaan tekstiin lisäsävyjä. Taittovaihe ei kuitenkaan ole se vaihe, jossa kirjaa kirjoitetaan uusiksi. Muuten menee kaikilta hermot.
Jännästi vielä loppumetreillä tulee huomanneeksi jotain outoja juttuja. Ekassa taittoversiossa oli sellaiset vähän oudot lainausmerkit; väkäset. Omiin silmiin ne olivat todella rumat. Rumuuden takia ne myös tökkivät silmään koko ajan, kun kävin taittovedosta läpi. Yhtäkkiä tulin huomanneeksi, että käytän ihan hemmetisti lainausmerkkejä. Miksi? Yritänkö piilottaa jotain? Pehmentää? Vitsailla?
Alkoi oikein ärsyttää. Ryhdyin analysoimaan lainausmerkkikäytäntöäni.
Kielitoimisto sanoo, että lainausmerkeillä ”osoitetaan joskus asennetta, esimerkiksi ironista tai kriittistä suhtautumista johonkin ilmiöön”. Sanot vaikka jostain ihmisestä, että tämä on ”lahjakas” tarkoittaen, että ei todellakaan ole. Lukija joutuu kuitenkin tulkitsemaan asiaa. Eikö suorempi ilmaisu olisi parempi? Sellainen, jossa kirjoittaja ei piiloudu? Kielitoimisto toteaa myös, että jos tekstissä käytetään paljon lainausmerkkejä, syntyy kokonaisuudesta levoton tai kömpelö vaikutelma. Vaikka kirja onkin nimenomaan Levoton lukija, kömpelyys ei ole tavoiteltavaa.
On myös mahdollista, että tapa on tarttunut someviestinnästä, jossa sanan säilä heiluu hieman eri tavoin. Poliittisesti sensitiivisissä aiheissa haluaa olla tarkkana siitä, ettei lukija vahingossakaan tulkitse jotain sanaa sellaiseksi mitä itse käyttäisi.
On siis mahdollista, että itse asiassa yritän pehmentää jotain. Käyttämällä lainausmerkkejä, sanaan tuntuu tulevan enemmän vivahteita, se ei ole yksiselitteisesti vaikkapa vain vitsi vaan ”vitsi”. Mutta eikö se samalla ole kielellistä laiskuutta? Ja toisaalta eikö suoruus kärsi siitä, että kaikki pilkutetaan lainausmerkein? Enkö halua sanoa jotain vai vain ”sanoa” jotain?
Otetaan esimerkiksi tämä kappale:
”normaalia”, ”sivistynyttä”, ”parhaiksi ystäviksi”. Missään näissä sanoissa lainausmerkit eivät tuo tekstiin mitään hyvää, saati lisää luettavuutta. Yritänkö olla sarkastinen laittaessani ”parhaiksi ystäviksi” lainausmerkkeihin? Enkö sitten voi sanoa ilman lainausmerkkejä suoraan (ja sanonkin myöhemmin) kuinka epätodennäköistä minusta on aito tunne siitä, että avioeron jälkeen voidaan olla parhaita ystäviä? Rachel Cuskin tavoin, uskon, että elämme tiettyä tarinaa, jota meille on opetettu ja joka on sivistynyt ja normaali (ilman lainausmerkkejä!) Poikkeaminen siitä tarinasta on pelottavaa, mitä jos se onkin vain oma kokemus ja kaikilla muilla menee mahtavasti?
No, siitä ja monesta muusta elämään liittyvästä asiasta kirjassa enemmän.
Kävin vielä kerran läpi käsikirjoituksen kaikki lainausmerkit ja poistin niitä 94 kohdasta. Siis 94! Kirjassa on sivuja vähän yli 300, joten sivuilla on ollut ihan tuhoton tilkutus lainausmerkkejä. Kiitos ruman tekstityypin, myös huomasin itselläni typerän tavan kirjoittaa. Tämäkin muuten yksi niistä asioista, joita voi oppia vain kirjoittamalla. Omia maneereja on vaikea hahmottaa. Jokaisella kuitenkin on ehkä omansa?
Onhan sekin mahdollista, että ei käytä juuri mitään välimerkkejä kuten José Saramago. Osa pitää sitä sietämättömänä. Se osa, johon itse kuulun pitää sitä kiehtovana, välimerkittömyys luo aaltoilevan rytmin, johon on vaikea päästä sisään, mutta kun kyytiin on hypännyt ei tee mieli hypätä pois. Saramago on tällä tyylillään saanut kirjallisuuden nobelinkin. Ehkä jatkossa tyyliini kuuluu täydellinen lainausmerkittömyys? Se on varmaa, että kyttään jatkossa lainausmerkkejä tarkemmin.
Pohtiessani omaa lainausmerkkikäytäntöä törmäsin siihenkin, että maailmalla on käyty myös raivoisaa lainausmerkkikeskustelua mm. täällä ja täällä. Ilmeisesti joillain on tapana jättää lainausmerkit pois dialogista ja toiset taas raivostuvat siitä.
Lainausmerkki-intohimoa, sitä en osannut odottaa.
