Omaa kysymystä etsimässä

Kirsi     3.2.2023    

Avainsanat:

”Onpa ihanaa pitkästä aikaa lukea tarinaa, joka vie mennessään niin, että lukemista on vaikea lopettaa” totean miehelleni lukiessani Mohamed Mbougar Sarrin kirjaa Miesten syvimmät salaisuudet (suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen). Kirja ei kuitenkaan ole mikään pinnallinen hömppä vaan vetävän tarinan sisään on ujutettu viisautta ja kiinnostavia ajatuksia elämästä, ihmisestä, elämän tarkoituksesta ja kirjallisuudesta. Oikeastaan koko kirjassa jahdataan jotain kirjallisuuden mysteeriä, sitä joka puhuttelee ihmistä ja tämän räpellystä omassa elämässään, vastausta johonkin epämääräiseltä tuntuvaan elämän tarkoitukseen. Kirja väittääkin, aika kiinnostavasti, että vastauksen etsiminen on väärä näkökulma. Sen sijaan jokaisen on löydettävä oma kysymyksensä:

”Jokaisen ihmisen on löydettävä oma kysymyksensä. Miksi? Että saisi vastauksen, joka paljastaisi oman elämänsä tarkoituksen? Ei, sillä elämän tarkoitus paljastuu vasta lopussa. Kysymystä ei etsitä sen takia, että elämän tarkoitus selviäisi. Sitä etsitään, jotta saadaan kokea aidon, vaikean kysymyksen synnyttämä hiljaisuus. Kysymys, johon ei ole olemassa vastausta. Kysymys, jonka ainoa tarkoitus on muistuttaa sen esittäjää arvoituksesta, joka kulkee hänen elämänsä punaisena lankana. Jokaisen ihmisen on etsittävä omaa kysymystään, jotta hän pääsee hipaisemaan valtavaa mysteeriä, joka on hänen kohtalonsa ytimessä: sitä ei koskaan selitetä hänelle, mutta sillä on silti keskeinen asema hänen elämässään.”

Jäin oikein pohtimaan tätä ajatusta ja tajusin, että olen itse asiassa löytänyt oman kysymykseni jo kauan sitten ja kuin intuitiivisesti asettanut elämäni sellaiseksi, että siihen voi jopa löytää jonkinlaisen vastauksen.

Pariisissa asuva senegalilaiskirjailija Diégane saa kuulla mystisestä melkein sata vuotta vanhasta romaanista Epäinhimillisyyden labyrintti, jonka kirjoittaja katosi kirjan julkaisemisesta syntyneen skandaalin yhteydessä eikä koskaan enää palannut tai kirjoittanut – ainakaan julkisesti. Mohamed Mbougar Sarr kirjoittaa niin kirjoista, kirjallisuudesta kuin kirjailijoistakin.

”Puhutaanko nykyään kirjallisuudesta ja esteettisistä arvoista vai sittenkin ihmisistä, heidän ruskettuneisuutensa asteesta, äänestään, iästään, hiuksistaan, koirastaan, pimppikarvoistaan, kotinsa sisustuksesta, takkinsa väristä? Puhutaanko kirjoittamisesta vai identiteetistä? Tyylistä vai medianäkyvyydestä joka tekee tyylistä sivuseikan? Kirjallisesta luovuudesta vai henkilökeskeisestä sensaatiohakuisuudesta?”

Kuinka paljon kirjan esilletuonnissa korostetaan tai keskitytään kirjan ulkopuolisiin seikkoihin, brändiin, provokatiivisuuteen, ikään, sukupuoleen, eksoottisuuteen, kirjailijan mielipiteisiin päivänpolttaviin asioihin, siihen kuinka tämä käyttäytyy sosiaalisessa mediassa tai kuinka paljon tällä on seuraajia niissä kanavissa. Ja onko siinä mitään väärää?

Lopulta Miesten syvimmät salaisuudet on kirja ymmärtämisestä ja siitä kuinka tärkeää ihmiselle on tulla ymmärretyksi ja kuinka tämä ymmärretyksi tulemisen tarve voi myös harhauttaa omalta polulta, sosiaalinen tarve olla tykätty, haluttu ja ihailtu ohjaa niin tekemistä kuin kirjoittamistakin. Lopputuloksen saama vastaanotto tulee tärkeämmäksi kuin itse tekeminen. Kirjailijalla kirjoittaminen, meillä muilla joku muu. Ja lopulta Mbougar Sarr osoittaa, että itse asiassa ihmistä ei kukaan (ei ehkä edes itse) pysty kokonaisvaltaisesti ymmärtämään sellaisena kuin tämä on. Siksi sen vaatiminen tai kaipaaminen on hukkaan heitettyä energiaa – ja sosiaalisen median keskusteluissa huomaa kuinka vahingollista se on myös yhteiselle ymmärtämiselle. Yhteisen hakemisen sijaan jokainen huutaa omaa totuuttaan, haluaa tulla ymmärretyksi ja unohtaa yrittää ymmärtää.

”’Kaikki on täytetty’ tarkoittaa, että hän oli lopulta ymmärtänyt, että kirjallisuudessa tulee harvoin ymmärretyksi, mutta sen lisäksi kirjailijan pitää tehdä kaikkensa, ettei häntä koskaan täysin ymmärrettäisikään. Kun kaikki on täytetty, hän saa kirjoittaa vapaana siitä ahdistuksesta, että tulisi väärinymmärretyksi, koska ei enää toivo tulevansa ymmärretyksi.”

Sen sijaan, että yritämme läpivalaista niin itsemme kuin toisemmekin, mitä jos onkin hyvä säilyttää vähän mysteeriä? Mitä jos kaikkea ei pidäkään yrittää ymmärtää (ja vääntää oman mielen mukaiseksi) vaan pitäisikin antaa olla?

Kuten sanottu, tämä oli kirja, joka pitkästä aikaa oli yhtä aikaa vetävä ja syvä, nopea ja pysähdyttävä. Monitasoinen tarina ilman keinotekoista briljeerausta. Tähän asti tämän vuoden paras kirja, mutta toki mennään vasta helmikuussa. (Ja itse asiassa on yksi toinenkin kandidaatti: Mohsin Hamidin Viimeinen valkoinen mies, siitä myöhemmin lisää).

Kiinnostava ja samaistuttava ajatus kirjassa myös puheesta ja hiljaisuudesta:

”Vähäpuheisen, oikeasti hiljaisen ihmisen tapaaminen asettaa aina kyseenalaiseksi oman puheen merkityksen ja tarpeellisuuden, ja silloin alkaa miettiä, suoltaako suustaan pelkkää kiusallista höpinää, kielellistä kuraa.”

Itsehän törmään tähän joka kerta mökkipaikkakunnallani Läsäkoskella. Puheen rytmi ja tapa keskustella eroaa merkittävästi helsinkiläisestä lähes hysteerisen nopeasta ja usein pinnalla liikkuvasta pikapuheesta. Keskustelu paikallisten kanssa tuntuu pelaavan ihan eri säännöillä kuin täällä kotona. Hitaus, puheen tauot, pohdinta. Huomaan hiljaisuudessa ryhtyväni puhumaan vielä enemmän, ikään kuin tyhjä tila, hiljaisuus, pitäisi täyttää jollain ja se on juuri minun tehtäväni. Ihan kuin puheella kannattelisi kohtaamista. Hiljaisuutta on vaikea jakaa kiusaantumatta. Muistan joskus ajatelleeni ravintolassa jostain hiljaisesta pariskunnasta viereisessä pöydässä, kuinka näillä ei ehkä enää ole hyvä parisuhde, kun ei ole mitään sanottavaa toisilleen. Mitä jos se onkin päinvastoin?

Mitä jos juuri hiljaisuudesta tunnistaa asettumisen, läheisyyden ja syvyyden? Ehkä juuri hiljaisuus pyrkii ymmärtämään ja puhe itsekkäästi tekemään itsensä ymmärretyksi.