Pawtucket

Kirsi     7.2.2025     , ,

Avainsanat: ,

En ollut koskaan kuullut Rhode Islandilla sijaitsevasta n. 75.000 asukkaan kaupungista nimeltä Pawtucket kunnes viime viikolla peräkkäin luetuissa kirjoissa molemmissa Pawtucket oli ihmisten elämien ohikulkupaikka.

Toinen kirjoista oli Jessica Anthonyn The Most ja toinen Lily Kingin Kirjoittajia & Rakastajia.

Jessica Anthony: The Most

”Kathleen Beckett awoke feeling poorly.”

Pian tämän jälkeen tilanne eskaloituu. Aviomies lähtee poikien kanssa kirkkoon, Kathleen pukee vähän liian pienen uimapuvun päälleen ja laskeutuu uima-altaaseen. Tarina sijoittuu yhteen marraskuiseen päivään vuonna 1957 Newarkissa, Delawaressa, (Pawtucket liittyy menneeseen) ja sitä seurataan kahdesta näkökulmasta, aviovaimon (Kathleen) ja aviomiehen (Virgil). Avioliiton tilaa ja sen latistumista, haaveista luopumista ja läheisyyden puutetta ei niinkään kuvata suoraan vaan ennemmin molempien näkökulman kautta tapahtumien ja toiveiden välisen kuilun kautta.

Jonkinlaisena metaforana kirjassa toimii se, että samana päivänä avaruuteen on singottu Sputnik ja Laika-koira. Koira on päässyt (joutunut) matkalle, mutta sen kohtalona on nääntyä kuoliaaksi. Lopulta pariskunnan avioliittokin on pisteessä, jossa nääntyminen ei enää ole mahdollista. Kathleenin ja Virgilin suhde on täynnä uskottomuutta ja petoksia, ja heidän välisensä ymmärryksen puute huipentuu siihen, että Kathleen kieltäytyy nousemasta uima-altaasta.

Kirjan nimi on kirjan juju. The most on kirjan mukaan tennislyönti, tsekiksi silta. The most, eli silta tennisliikkeenä perustuu siihen, että vastustaja houkutellaan verkolle ennen kuin pallo isketään hänen ulottumattomiinsa. Silta ei ole vain väylä, vaan myös ansa. Kathleen, entinen tennistähti,  rakentaa nyt oman lyöntinsä suhteessa avioliittoonsa. Kathleen, joka kelluu altaassa, aikoo räjäyttää status quon. Hänen liikkeensä on sekä ansa, jolla hän pakottaa Virgilin reagoimaan, että kulkuväylä, jonka kautta heidän on mahdollista jatkaa eteenpäin – tavalla tai toisella.

Päivän aikana tämä siis lopulta houkuttelee miehensä pysähtymään uima-altaan reunalle ja tilanteeseen, jossa on pakko olla haavoittuvainen.

“He was on the bridge now. Kathleen knew her opponent well. She had her husband locked in the volley and was drawing him closer. He had no idea what was about to happen, but time was running out, the fuse was lit.”

Kirja on kerronnaltaan hienovarainen, ironinenkin. Avioliittoa ja avioliittoja kuvataan armottomasti. Aikakautta myös. Valheellisten lupausten ja haaveiden aikakausi, jossa avioliiton piti olla naisen pelastaja ja siitä saattoikin tulla molemminpuolinen vankila, josta käytiin pikalomilla salasuhteissa. Ulkokuori oli tärkeämpää kuin se mitä sisällä tapahtui. Lopulta kulissit murtuvat.

Kiehtova kirja ja kirjailija. Kirja pääsi viime vuonna USA:n National Book Awardin pitkälle ehdokaslistalle. Jessica Anthony on kirjoittanut kolme muutakin romaania, joista en ole kuullut aikaisemmin. Haastattelu kirjailijasta täällä.

Lily King: Kirjoittajia & Rakastajia (suom. Salla Voutilainen)

”Kirjoittamisessa vaikeinta on sisään pääseminen, kalvon puhkaiseminen joka päivä. Toiseksi vaikeinta on ulos pääseminen. Välillä minä uppoan liian syvälle ja nousen pintaan liian nopeasti. Jälkeenpäin tuntuu että on apposen auki ja ihoton. Koko maailma tuntuu kostealta ja taipuisalta. Kun nousen työpöydän äärestä, suoristan kaiken. Maton pitää olla samassa linjassa lattialautojen kanssa. Hammasharjan pitää olla kohtisuoraan hyllyn reunaa kohti. Vaatteet eivät saa olla väärinpäin. Äidin safiirin pitää olla sormen keskellä.”

Toinen uusi kirjailijatuttavuus on Lily King, jonka kirjaa Kirjoittajia & Rakastajia tunnuttiin kehuvan joka paikassa. Moni totesi, ettei olisi halunnut kirjan loppuvan ja neuvottiin lukijoita myös varaamaan nenäliinoja sen liikuttavuuden takia.

Hehkutukseen nähden kirja oli ehkä pieni pettymys, mutta toisaalta ymmärrän innostuksenkin. Kukapa ei pitäisi kirjasta, jossa päähenkilö kirjoittaa esikoisromaaniaan, jossa on paljon rakkaussuhteita (mikään ei kuitenkaan kovin raastava), henkilökohtainen menetys (Caseyn äiti on juuri kuollut) ja joka loppuu onnellisesti. Ehkä vähän liiankin kaavamainen ja siirappinen?

Tai sitten olen vain kyyninen.

Kirjan päähenkilö on siis 31-vuotias Casey Peabody, joka on tarjoilija/kirjailija, joka kamppailee surun, velkojen ja epävarman elämän keskellä. Hän asuu puutarhavajassa ja on työskennellyt jo kuusi vuotta romaaninsa parissa – ainoa asia, jonka hän tietää varmuudella, on se, että hänen on kirjoitettava. Casey alkaa tapailla kahta hyvin erilaista miestä: Oscaria, menestynyttä ja leskeksi jäänyttä kirjailijaa, sekä oman ikäistään Silasia, joka ilmestyy ja katoaa mielialojensa mukaan. Kolmiodraama muodostaa kirjan ytimen.

”’Hän räjäytti minut tohjoksi. En tiedä mistä edes lähtisin etsimään kaikkia ruuveja ja muttereita. Luulin aina että jos joskus tulisi aika, jolloin en jarruttaisi vaan avaisin sydämeni kokonaan –’ joudun vinkumaan lopun. ’Ja tein niin. Eikä se silti riittänyt.’
Muriel panee käsivarren ympärilleni ja halaa minua lujasti. ’Tiedän miltä se tuntuu. Tiedät että tiedän. Mutta on hyvä tärähtää levälleen ainakin kerran’, hän sanoo. ’Ei sitä oikein pysty rakastamaan ison paksun kuoren sisältä.’”

Silti. Rakkausasioiden kuvaamisessa King jotenkin epäonnistuu. Suhteet tuntuvat ulkokultaisilta ja merkityksettömiltä. Casey tuntuu olevan lukossa ja suhteissa ei tunnu minkäänlainen kemia. Intohimo puuttuu. Lopulta kirja on kuin keskinkertainen romanttinen komedia: hyvät näyttelijät, jotka eivät ihan pelaa keskenään.

Kiinnostavimmat osat tässä kirjassa mielestäni liittyvät kirjailijuuteen. King kuvailee sitä tarkasti ja rehellisesti tuoden esiin taiteen tekemisen raadolliset realiteetit – opiskelijavelat, epävarmat tulot, terveydenhuollon puutteet ja naisena myös seksismin ja vähättelyn. Casey kohtaa sekä itseriittoisia mieskirjailijoita, jotka uskovat suuruuden olevan heidän kohtalonsa, että alentuvia asiakkaita ja pomoja.

King ei ole myöntänyt, että kirja olisi omaelämäkerrallinen sitä on spekuloitu. Hänen oma äitinsä kuoli yllättäen pian Euphoria-romaanin (sitä ei ole suomennettu) julkaisun jälkeen, ja Kirjoittajia & Rakastajia oli hänen kolmas yrityksensä kirjoittaa romaani sen jälkeen. New York Timesin arviossa pohditaan sitä kuinka joskus omaelämäkerrallisessa fiktiossa saattaa syntyä paradoksaalinen epäuskottavuuden tunne – liian tutut asiat saavat taustahenkilöt ja ympäristöt tuntumaan latteammilta kuin kirjailija aikoi.

Ajattelen, että ehkä kirjan ennalta-arvattava ja vähän liian onnellinen loppu selittyy sillä, että se oli kirjailijan haave omasta elämästään. Että surun ja vaikeuksien jälkeen elämän voisi paketoida happily ever after -kaltaiseen asentoon.

Oli tämä silti lukemisen arvoinen kirja.