Luen horoskoopit aina kun ne eteeni sattuvat. En usko niihin. Ehkä… On hankalaa uskoa edes ”vakavaan” astrologiaan, naistenlehtien viikkohoroskoopeista puhumattakaan. Luen ne kuitenkin. Mitähän ensi viikolla tapahtuu? Tai tänään, tai tammikuussa? Suhtaudun niihin viihteenä, mutta viihteenkin tulisi olla tosissaan tehtyä, ei pilaa. Siksi olen lakannut lukemasta Gloria-lehden horoskooppeja. Uusittu Gloria on muilta osin erinomainen, mutta tässä horoskooppihommassa mennään metsään. Glorian horoskoopeissa irvaillaan horoskoopeille, mikä on typerää ottaen huomioon, että kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka lukevat horoskooppeja. Gloria ei ota horoskooppien tekemistä tosissaan ja siksi ne muuttuvat epäkiinnostavaksi roskaksi, joka ei edes naurata.
Näytelmäkirjailija Richard Greenberg kirjoittaa kirjassaan Rules for Others to Live By hienosti tosissaan tekemisen voimasta. Hän käyttää esimerkkinä Jacqueline Susannin Nukkelaakso-kirjaa. Kirja on pelkkää roskaa ja silti siitä tuli valtavan suosittu kirja, josta myöhemmin tehtiin vielä (huono) elokuvakin. Greenbergiä koko roska ällöttää ja hän toteaa ensin, että sellaista voisi kuka tahansa kirjoittaa. Kuitenkin lopulta hän myöntää, ettei hänestä olisi siihen. Nukkelaakson menestyksen syy oli se, että Jacqueline Susann kirjoitti tosissaan. Ei lukijaa aliarvioiden ja pelleillen. Lopputulos ei ehkä ollut maailman parasta kirjallisuutta, mutta lukija aistii siinä jotain aitoa. Horoskooppi voi olla roskaa, mutta niissäkin pitää olla tosissaan jos aikoo sellaisia tuottaa.
Greenbergin kirja oli muutoinkin erinomaista luettavaa. Tyyppi ei ollut tuttu entuudestaan, mutta tarinat, anekdootit, sattumukset olivat kuin vanha kaveri olisi jutustellut lukijalle pitkällä lounaalla. Sävy oli itseironinen ja kepeä, tarinat omituisia (esimerkiksi hän kertoo tapaamisestaan toisen miehen kanssa, joka kesken tapaamisen pyytää tätä odottamaan, käy harrastamassa pari tuntia seksiä toisen miehen kanssa ja palaa pöytään tai monta lukua käsittävä tarina Greenbergin ystävästä, joka haluaa murhata isänsä) ja kaikki tapahtuu New Yorkissa, jossa Greenberg asuu, joka on tietysti aina kiehtova paikka tapahtumille.
Greenbergillä on kiinnostava näkökulma tarinoissaan. Kun hän käsittelee elämää ja niiden tarinallisuutta ja erityisesti tarinatyyppiä ”vaikeuksien kautta voittoon”, hän haluaa, että menemme tarinassa voiton jälkeen vielä eteenpäin. Vaikkapa kuningas Edvard VIII ja Wallis Simpson. Greenberg ei pidä tarinaa hienona tarinana rakkauden voitosta vaan pateettisena elämänkohtalona. Se, että vaihtaa elämän, joka olisi voinut olla merkityksellistä siihen, että siemailee cocktaileja eksoottisisissa lomakohteissa on Greenbergin mielestä vain säälittävää. Ja mistä me edes tiedämme oliko liitto onnellinen? Oliko uhraus sen arvoinen? Oli tai ei, on ehkä arvokastakin kateuden sijaan huomata ainakin se, että me emme koskaan näe muiden koko tarinaa, vain pienen kulman siitä.
”Stories of Triumph are very sad stories and only the mercy of the freeze-frame saves us from knowing this.”
Greenberg käsittelee muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja vertaa sitä sarkastisesti itseensä. Sunnuntaihupinaan Greenberg lukee New York Timesin ”Sunday Routine” -palstaa, jolla julkimot kertovat mitkä ovat sunnuntain viettämisen tavat.
”The only thing I do on Sundays is read ’Sunday Routine’. It exhausts me for anything else because everyone they profile wakes at 6.45, makes coffee with a burr grinder, jogs around Central Park reservoir, comes home, showers, goes for brunch, conducts the N.Y. Philharmonic, comes home again, throws a barbecue for fifty, and ends the day snuggling with the cat on a loveseat and watching House of Cards. If I’m asked, I’ll have to aggregate memories of weekends going back about five years, then pretend they represent my typical Sunday, tra-la.”
Kirjassa on anekdootti Kathleen Turnerista, joka varastaa Greenbergiltä Manhattanilla taksin: ”I had no problem with this. You can always find a taxi on broadway in the seventies. Besides, all Kathleen Turner got out of the deal was a cab; I had an anecdote.”
Tarinankertojana tietenkään mikään ei ole niin tärkeää kuin tarina. Jokaisella ihmisellä pitää olla tarina, oli se sitten totta tai keksitty.
”The most important thing is to have a story. Because if you don’t have a story, you’re a boat without sail.”
Kiva kirja ja erityisen kivaa sitä oli lukea paikan päällä New Yorkissa. Tämä kirja oli kirjoitettu tosissaan vaikka ei ollut tosikkomainen. Se ei naura lukijalle vaan kirjoittajalleen. Vähän kuin olisi tavannut hauskan manhattanilaisen ystävänsä paikallisessa kuppilassa.
