Tänään kirjallisuuden Nobel-palkinto jaettiin valkovenäläiselle kirjailijalle Svetlana Aleksijevitsille. Nämähän ovat aina vähän sellaisia juttuja, että jos oma suosikki ei pärjääkään spekuloidaan vaikkapa sitten ei-kirjallisilla perusteilla. Kiinnostavasti Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak arvioivat etukäteen, että Aleksijevits ei todennäköisesti saa palkintoa sillä tämä olisi ”poliittisesti tulenarka valinta”. Joku olisi voinut arvioida, että juuri näistä syistä palkinto itse asiassa saatetaankin hänelle myöntää.
Oma suosikkini oli Haruki Murakami tai Joyce Carol Oates muutama muukin olisi löytynyt. Aleksijevits oli itselleni tuntematon. Kunnes itse asiassa muistin, ettei olekaan. Vuonna 2000 suomeksi ilmestyi kirja Tsernobylistä nousee rukous, jonka silloin luin. Kun tapana on tehdä hiirenkorva (koirankorva vai miksikä sitä nyt kutsutaankaan, jonkinlainen merkki kuitenkin) sivuihin, joissa on ollut jotakin erityisen hienoa, taitavaa tai koskettavaa kaivoin kirjan hyllystä ja löytyihän sieltä.
”Vain pahuudessa ihminen on äärimmäisen taitava. Rakkauden yksinkertaisissa sanoissa hän sen sijaan on vilpitön ja luottavainen.”
Kirjahan kertoi Tsernobylin tarinan inhimillisestä näkökulmasta, säteilystä sairastuneet, omaisensa menettäneet, kodeistaan lähteneet ja autiokyliin muuttaneet saivat kirjassa äänen ja Tsernobyl näkökulman, jota tuosta katastrofista ei oikein aikaisemmin kerrottu. Sen muistan, että kirja oli raskasta luettavaa. Teksti oli kuitenkin kaunista, runollistakin. Ajatukset olivat syviä, mutta saattoivat lymytä rivien välissä. Kirja ei ole inhimillisyydessään edelleenkään vanhentunut.
Kyllä tämä kirjailija on nobelinsa ansainnut joka perusteella.
Guardianin erinomainen tietopaketti kirjailijasta, tämän elämästä ja tuotannosta löytyy täältä.
