”meidän pitäisi juhlia sitä, että entistä useammat naiset muovaavat feminismiä uudestaan ja että ruohonjuuritason aktivismi leviää kuin kulovalkea ja miljoonat naiset havahtuvat mahdollisuuteen ottaa tämä maailma haltuun täysivaltaisina ihmisolentoina”
Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen on kirja, joka oikeastaan kaikkien pitäisi lukea. Monesta näkökulmasta inhimillisen elämän tarkastelua, ihmettelyä, hämmästelyä, hapuilua. Ennen kaikkea tämä antaa jonkinlaisen mahdollisuuden päästä sisälle maailmaan, joka ei ole oma. Kirjan 12 päähenkilöä (11 naista, 1 ei-binäärinen) edustavat useita vähemmistöjä, ollen samalla brittejä ja monikulttuurisia. Hahmojen taustat vaihtelevat jo iän takia: ikähaitarilla päähenkilöt ovat yli yhdeksänkymppisestä nuoreen 19-vuotiaaseen. Yhteistä on kaikkien rimpuilu patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja jonkinlainen kysymys siitä, kuinka paljon pitäisi mukautua, jotta sopii joukkoon vai saako (osaako, haluaako) olla vahvasti oma itsensä riippumatta siitä mitä ympäristö siitä pitää? Ja jos niin kuinka olla vahva oma itsensä.
Siksi kirja on paitsi tärkeä näkökulma myös samaistuttava kertomus siitä, kuinka toteuttaa itseään ja omaa ainutlaatuista tapaa olla ja toisaalta, kuinka rakastaa; saada ja antaa rakkautta.
Vanity Fairin haastattelussa kirjailija toteaa, että halusi luoda niin monta mustaa brittinaisen hahmoa kuin pystyi yhteen ja samaan kirjaan. Hän halusi osoittaa monimuotoisuutta, erilaisia taustoja, kokemuksia ja ominaisuuksia. Ja onnistuu siinä! Hän kertoo hahmojen tavallaan syntyneen orgaanisesti kirjoittamisen yhteydessä. Jokaisella on oma jakso kirjassa, mutta kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Ensimmäinen hahmo, jonka Evaristo kertoo kirjoittaneensa, oli Carol, pankkiiri, joka on päättänyt menestyä, suoristaa hiuksensa ja pukeutuu kuten ”pitää”. Tämän jälkeen syntyi Carolin äiti, Bummi, sitten Carolin opettaja Shirley, sen jälkeen Shirleyn Karibia-taustainen äiti jne.
Kirjan rytmi muistuttaa tätä prosessia; yksi hahmo johdattaa toiseen ja taas takaisin.
Voi kuvitella kuinka Evaristo, brittiläis-nigerialainen kirjailija on kyllästynyt stereotyyppeihin erilaisista vähemmistöistä ja haluaa siksi luoda monipuolisemman ja todemman kuvan.
Tarinoiden ankkurina, alkuna ja loppuna, toimii Amma, kuusissakymmenissä (?) oleva teatteriohjaaja, jonka haave isosta näyttämöstä on toteutumassa. Tästä siirrytään Amman tyttäreen ja ystävään (Dominique) ja juuri kun ajattelee pääsevänsä näiden ihmisten mielenmaisemaan kiinni, alkaa uusi luku ja uudet ihmiset. Hetken tyrmistyksen jälkeen huomaa, että lopulta nämä kaikki limittyvät elämiensä kautta jotenkin toisiinsa. Sillä on hintansa, että Evaristo halusi ujuttaa mahdollisimman monta ihmistä yhteen romaaniin: välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että kuka tämä Penelope nyt olikaan ja miten tämä tyyppi liittyi keneenkin. New York Timesin kriitikko Dwight Garner toteaa arviossaan, että tietyssä vaiheessa kirjaa lukija toivoisi, että saisi pysähtyä niihin henkilöhahmoihin, joihin on tutustunut sen sijaan, että koko ajan tulee uusia kuvioihin. ”You begin to feel you are always between terminals at a very large airport, your clothes and toiletries in a little wheelie suitcase behind you.”
Kirja on kiistatta vauhdikas. Monipuolinen, värikäs ja kiihkeä. Kerronta, joka on proosan ja runollisuuden hybridimäistä, välimerkkejä säästeliäästi käyttävää, ”fuusio-fiktiota”, kuten kirjailija itse sitä kuvaa, korostaa vauhdin ja irrallisuuden tuntua. Vähän kuin olisi vuoristoradassa. Ja kohta taas mennään!
Alun totuttelun jälkeen pidin rytmistäkin kovasti. Tarina itsessään on valtavan koukuttava, kaikkien henkilöhahmoissa on jotain kiehtovan ristiriitaista ja inhimillistä: oman identiteetin etsimistä suhteessa itseen ja omaan taustaan ja toisaalta rakentamista suhteessa ympäristöön, jossa elää. Ei binäärisestä kaupunkilaisesta some-influensserista 93-vuotiaaseen isoisoäitiin, joka asuu farmilla, lesbosuhteista nais-mies- suhteisiin, sukupuolisesta ja seksuaalisesta identiteetistä niiden muuttumisesta ja toisaalta muiden reaktioista muutoksiin näissä aiemmin varsin yksioikoisesti nähtyihin rooleihin/identiteetteihin. Kiintoisasti kirjan lopussa vielä adoptoitu nainen, joka pitää itseään valkoisena tekee DNA-testin ja huomaa olevansa vain 17 prosenttisesti britti ja omaavansa afrikkalaisia juuria. Mitä se tekee tämän identiteetille?
Lopussa itkin…
Kirja käy monesta inhimillisestä näkökulmasta läpi erilaisia sosiaalisia ongelmia, joita värillisten ihmisten on briteissä(kin) täytynyt sietää, ja edelleen täytyy, ja jollain lailla juuri nämä kokemukset lopulta yhdistävät, mikä on surullista. Kirja ei silti ole (vain) surullinen eikä missään nimessä pelkkä poliittinen manifesti vaan pääosin riemukas, raivokas ja voimakas kertomuskokoelma inhimillistä elämää. Vahva voi ollakin heikko ja jäädä kiinni paikkaan tai ihmiseen, johon ei pitäisi. Toinen yrittää sopeutua mustana maailmaan, joka on valkoinen, toinen taas itseään valkoisena pitävä sopeuttaa itseään miehen maailmaan, jotta löytäisi kumppanin. Uusi sukupolvi kyseenalaistaa kaiken mikä on ollut ”pysyvää” ja lempeästi, tai joskus vähemmän lempeästi, ohjaa oppimaan. Kaikkia yhdistää jonkinlainen ystävällinen suhtautuminen toiseen ja toisen kokemuksiin, mikä auttaa ymmärryksen lisäämisessä. Jotain sellaista kai tarvittaisiin maailmaan, joka muuttuu nopeasti ja jossa pyrittäisiin laajentamaan normeja sen sijaan, että pyritään typistämään ihmisiä olemassa oleviin ja liian ahtaisiin laatikoihin.
Ehkä juuri Pride-viikolla ja USA:n korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen tämän kirjan näkökulmat ovat erityisen ajankohtaisia ja tärkeitä.
Kirja kysyy kysymyksiä kuten kuinka suhtautua siihen, jos toinen ei tajua pronomineja, vaikka stiplu sattuisi vain viattomasti? Entä jos toinen ei suostu ymmärtämään? Kun rakennan identiteettiä tai maailmankuvaa, kenen opastusta seuraan: äidin, oman lähipiirin, kumppanin, ikätoverien, feministisankarieni? Millaiset ihmissuhteet kestävät, kuka on ystävä ja mitä ystävä tekee, jos toinen joutuu pahaan paikkaan?
Mitä tulee tuohon ensimmäiseen kysymykseen, on se hankala. Tavallaan ajattelen, että muutoksessa olisi hyvä ymmärtää ja pyrkiä kommunikoinnilla lisäämään ymmärrystä. Onhan se myönnettävä, että vaikkapa ajatus siitä, että sukupuoli on laajempi kokonaisuus kuin kaksi ääripäätä on aina teoriassa ollut selvää, mutta käytännössä kahtiajako on kuitenkin tuntunut ”selkeältä” ja siksi itselle todelta. Toisaalta taas ymmärrän suuttumisen ja turhautumisen. Ei kai ole yhden ihmisen tehtävä kouluttaa muita, ihmisen tehtävä on elää omaa elämäänsä. Jokaisen velvollisuus on lisätä omaa ymmärrystään. Tämä kirja on hyvä väline myös siihen. Kun käsitteistö laajenee, huomaan ainakin itse helpotusta siitä, että roolit ja yksiselitteinen ja ulkoaohjattu ajatus siitä millainen on naisellinen tai miehekäs pikkuhiljaa voi jäädä historiaan. Ollaan mieluummin ihmisiksi ja annetaan jokaisen määrittää itseään haluamallaan tavalla.
Tyttö, nainen, toinen on Evariston kahdeksas romaani, josta hän sai Booker-palkinnon vuonna 2019 (jonka joutui kyllä jakamaan Margaret Atwoodin kanssa). Käsittämätöntä kyllä, ja alleviivaa Evariston romaanin mustien naisten kokemuksia, hän on ensimmäinen musta nainen, joka on voittanut Booker-palkinnon. Siis vuonna 2019! Suomennoksen on tehnyt tosi taitavasti Kaijamari Sivill. Kirjasta saatetaan tehdä myös TV:n minisarja.