Lomakirjapino

Kirsi     16.6.2022    

Avainsanat:

Loppukeväästä alkaa vähän tiedostamattomastikin aika, jolloin arkilukemiseksi liian paksuja kirjoja alkaa siirrellä sivuun. Sivusilmällä alkaa vilkuilla vanhoja lukemattomia klassikoita ja miettii, josko tänä kesänä? Toisaalta miettii, olisiko tästä kesästä teemakesäksi: Booker-palkinnon shortlistatut, dekkarit tai vaikka Toni Morrison -kesä?

Kyse on siis kesäloman lomakirjapinon kasaamisesta. Kirjoja on aina lopulta liikaa ja nyt alkaa lähestyä se hetki, jolloin valintoja pitää tehdä.

Kesäloma tuntuu ennen sen alkua loppumattomalta mahdollisuudelta lukea kaikki se mitä ikinä olisi halunnut, mutta ei ole ehtinyt. Lopulta loma tietty menee liian nopeasti ja siitäkin ajasta hävytön määrä tulee helposti pyörittyä somessa. Lomakirjapinon kasaaminen on silti aina yhtä kutkuttavaa. Eeva Kilven uusin on jo viety mökille, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarja kiinnittyy katseeseen kirjahyllystä yhä useammin ja moni kevään hommien takia siirtynyt lukukokemus pyörii ikkunanlaudalla, kirjahyllyn edessä lattialla tai yöpöydällä. Ensi viikolla on tarkoitus muuttaa kirjojen kanssa mökille. Ensimmäinen versio pinosta on tehty. Tämä voi muuttuakin vielä, eilen tilasin Amazonistakin vielä muutaman, jotka todennäköisesti pääsevät mukaan.

Ja edelleen vielä mietin, josko tämä kesä olisi teemakesä. Muutama vuosi sitten vietin Virginia Woolf -teemakesän lukien uudelleen tuttuja ja ensimmäistä kertaa vielä lukemattomia. Kirjeitä, päiväkirjoja, elämäkertoja, Aallot, Majakan ja Jaakobin huone. Kuuntelin Beethovenin kvartetteja lukiessani Aallot-kirjaa sillä jostain luin tämän kuunnelleen niitä ja pyrkineen saamaan kirjaan samanlaisen rytmin. Kuvittelin ymmärtäväni sen paremmin. Ehkä ymmärsin, ehkä en. Tällainen syväsukellus on kuitenkin kokemus, joka jättää pysyvän jäljen. Silkkaa nautintoa.

Tämän vuoden lomakirjapinon ensimmäisessä versiossa ei ole teemaa.

Hanya Yanagihara on kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa olen odottanut aina Pieni elämä -kirjan lukemisesta asti. Pieni elämä oli järisyttävän kauhea, herkkä ja koskettava kirja elämästä, traumoista ja siitä kuinka läheiset ihmiset ovat tärkeitä, mutta eivät silti voi korvata omaa sisäistä kokemusta elämästä, sen merkityksestä tai omasta roolista. Kirja jakoi ihmisiä: toiset rakastivat, toiset inhosivat. Kuulun ensimmäisiin. To Paradise ilmestyi jo tammikuussa ja hankin sen heti. Se on kuitenkin tuhti paketti ja haluan lukea sen rauhassa nauttien. Kevään aikana kirjoitin bisneskirjaa, joka ilmestyy lokakuussa ja siitä syystä lukeminen keskittyi joko voimakkaasti siihen liittyvään kirjallisuuteen tai kevyempiin (ihan kirjaimellisesti) opuksiin. Nyt aika on tullut: To Paradise on itseoikeutettu lomakirjapinon kirja.

Isoäitipuoleni, jonka suku omisti kirjakaupan Tampereella, antoi jossain vaiheessa joka vuosi lahjaksi yhden Anni Swanin nuortenkirjasarjan kirjan: Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri jne, kunnes lopulta omistin ne kaikki. Pakko myöntää, että en oikein muista niistä mitään, mutta kirjat on edelleen tallella, voisihan niitä taas vilkaista. Kiinnostavasti myöhemmin sain tietää, että Anni Swan vietti kesänsä Otto Mannisen kanssa Etelä-Savossa, Kangasniemellä, samoissa maisemissa, joissa itsekin olen viettänyt kesät 0-vuotiaasta asti. Tuntuu sopivalta lukea Riitta Konttisen kirja Swanista, ehkä vierailla Anni Swanin puistossa ja tehdä pieni veneretki Puulalla Swanin ja Mannisen kesäkodin lähelle.

Ja Saramago. José Saramago oli lempikirjailijoitani ja ahmin toki kaiken mikä edes etäisesti liittyy tähän. José Luis Peixoton kirja Saramago & José on kuitenkin vielä todennäköisesti erityistä herkkua. Peixoto on myös portugalilainen kirjailija, jolta olen aikaisemmin lukenut vain yhden kirjan: Tyhjä taivas. Muistan kuitenkin olleeni otettu sen tunnelmasta. Kirja löytyy kirjahyllystä ja huomaan merkinneeni siitä lauseen: ”Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan.”

Voisihan kesän teema olla myös Saramago. Swania myötäillen se voisi tosin olla myös satukesä. Niin paljon mahdollisuuksia…

Tärkeintä lomakirjapinossa on se, ettei siihen suhtaudu liian vakavasti. Sen sijaan, että siitä tulee suoritettavien lista, ajattelen, että se on ennemmin lämminhenkinen ja laadukas suositus, mahdollisuus, johon ei ole pakko tarttua. Kirjojen lukemisessa parasta on vapaus inspiroitua, valita impulsiivisesti jotain koska joku suosittelee tai kaivaa mökin kirjahyllystä vaikka vanha repaleinen Maigret.

Mietin, että mistä johtuu, että vuosia sitten kesäisin luin paljon enemmän, kesät tuntuivat keveämmiltä ja paineettomammilta. Tämä samaan aikaan kun ruuhkavuosissa vedin kasvuyritystä, elin lapsiperhe-elämää; hommia siis riitti, elämä ei ollut ”huoletonta”.

Vahva veikkaus siitä mikä erottaa tunnelmat toisistaan on sosiaalinen media. Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen olento ja sosiaalisesta mediasta on vaikea olla pois: onhan se samalla mahtava tapa olla osa kaikkea, kuulua. Samalla se vaatii dokumentoimaan kaikki hetket ja vertaamaan omia hetkiä kaikkien muiden mahtikesään. Ja jos rehellisiä ollaan, lukeminen ei ole kaikkein someseksikkäintä tekemistä. Voi tietysti postata kirjakuvia, mutta kuka jaksaisi katsoa instaliveä siitä, kun joku lukee? Täytyy siis pusata jotain kontenttia ja samalla skrollata jatkuvalla syötöllä toisten tapahtumakesää.

On mahdollista, että kaiken raportointi tekee varsinaisesta elämisestä ja läsnäolosta vaikeampaa. Ellei mahdotonta.

Kirjapinon lisäksi varustanen itseni tiukoilla somesäännöillä. Ja kun säännöt on valmiit, väännän niitä vielä asteen verran tiukemmiksi. Elämä on rajallinen. Peixoton kirjasta Tyhjä taivas olen merkannut toisenkin lauseen:

”Ajattelen: ihminen on päivä, ihminen on aurinko yhden päivän.”