Ihmisten kirjat, kirjahyllyt ja suhde kirjoihin kiinnostaa minua.
Ehkä siksi, että suhtaudun itse intohimoisesti kirjoihini, kirjoihin yleensä ja lukemiseen erityisesti. Kirjahyllyni on muutakin kuin kirjojen parkkipaikka. Se on toisaalta kuin valokuva-albumi: kirjat ovat tulleet elämääni eri hetkinä, toiset kipeitä, toiset kepeitä. Ne edustavat sitä jotain minää, josta olen jo itse siirtynyt toiseen. Ne palauttavat selatessa hämmästyttävän vahvasti sen tunnetilan, jossa on kulloinkin elämässä ollut. Niiden selkiä katsellessa kokee jotain myös elämästään.
Toisaalta ne edustavat jotain mitä ei vielä ole ollut, mahdollisuuksia seikkailuihin, joihin ei vielä ole hypännyt. Iso osa kirjoista on nimittäin myös vielä lukematta ja hyvä niin. Koen jotain kihelmöintiä siitä mitä kaikkea vielä voin niistä itseeni imeä ja mihin kokemuksiin ne minut heittävät. Niissä on sisällä tulevia mahdollisuuksia, uutta elämää.
Pienestä (tai no, ei ehkä niin pienestäkään) kirjafetissistäni johtuen tartuin mieluusti Gail Crowtherin kirjaan Marilyn and Her Books – The Literary Life of Marilyn Monroe. Kirja käsittelee Marilyniä tämän henkilökohtaisen kirjastonsa ja aikalaisanekdoottien kautta nimenomaan lukijana, kirjojen ostajana ja omistajana, uteliaana kirjojen rakastajana.
Crowther on brittiläinen kirjailija, tutkija ja akateemikko, joka on erikoistunut erityisesti kirjallisuuden ja kulttuurihistorian naishahmoihin ja on ennen Marilyniä kirjoittanut muun muassa Sylvia Plathista, Anne Sextonista ja Dorothy Parkerista.
Kirjassa on ehkä vähän outo pohjavire. Tuntuu siltä, että Crowther etsii todisteita siitä, että Marilyn on ollut uskottava lukija. Oudolta se tuntuu ehkä siksi, että en ole koskaan ajatellut lukemista uskottavuuden näkökulmasta enkä niin ollen myöskään Marilyniä epäuskottavana lukijana. Lukiessani muutamia arvioita kirjasta, jään kuitenkin miettimään.
New York Timesin Alexandra Jacobs pitää virkistävänä näkökulmaa Marilyn Monroesta nimenomaan lukijana. Silti arviossa on jotenkin pisteliäs, ellei jopa epäilevä sävy. Silti Jacobs totea, että kirjahylly saattaa kertoa ihmisestä enemmän kuin kaikki ne esineet – vaatteet, meikit, korut – joiden kautta Monroeta yleensä yritetään ymmärtää. Kirkus Reviews sen sijaan ei edes yritä olla vain piilopisteliäs vaan kutsuu suoraan kirjaa heikoksi yritykseksi todistaa, ettei Monroe ollut vain kauniit kasvot. Sen keskeinen kritiikki kohdistuu siihen, että Crowther joutuu paikkaamaan todellisten lähteiden aukkoja spekulaatiolla. Jos esimerkiksi Monroen kirjastossa ei ollut Dickensiä, siitä ei ehkä vielä voi päätellä, miksi näin oli. Jännästi monen arvion näkökulmassa siis näkyy jo ennakkoluuloinen asenne.
Ymmärrän siis Crowtherin näkökulman. Kirjassaan hän käsittelee Marilyniin kohdistuvia ennakkoluuloja vähän enemmänkin. Hän mm. kertoo lähivuosina sosiaalisessa mediassa julkaistusta kuvasta, jossa Marilyn lukee James Joycen Ulysses-kirjaa ja jonka teksti on: Marilyn reading. Kuvan alla oleva kommenttiketju on karu. Crowther huomauttaa myös, että kaikki ilkeät kommentit ovat miesten kirjoittamia, kauniisti sanottuna kommentoijat vähättelevät Marilynin älykkyyttä, kykyä lukea tai ymmärtää tätä klassikkokirjaa. (”And I’m sure she knew about nine of the words.” tämä kilteimmästä päästä). Marilyn and Her Books on ehkä itse asiassa saanut alkunsa jostain tällaisesta, Crowtherilla on ollut missio. Samalla tämä missio harmillisesti jotenkin tuntuu vähentävän kirjan kiinnostavuutta. Ehkä on kuitenkin niin, että lukija ei lähtökohtaisesti ole epäillyt kenenkään uskottavuutta lukijana vaan on kiinnostunut kirjoista ja intohimoisesta lukijasta?
Kirja on silti kiinnostava, vaikka Crowther maalaa melko isolla pensselillä arvuutellessaan mitä Marilyn mistäkin kirjasta on ajatellut, mitkä henkilökohtaisesta kirjastostaan lukenut tai mitä johonkin kirjailijaan suhtautunut. Hän huomauttaakin, että koska Marilyniltä ei koskaan kysytty mitään kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, meillä ei ole näihin oikein vastauksia. Kiinnostus Marilyniin liittyi eniten tämän ulkonäköön ja Crowther toteaakin, että ehkä Marilyn jo sinänsä kuvillaan, joissa lukee halusi muistuttaa, että hänessä on myös toinen puoli – ehkä se aito puoli – jota yleisö ei näe keskittymällä pintaan. Marilyn nimittäin rakasti kuvia itsestään lukemassa. Niin rakastaisin minäkin tällaisia kuvia itsestäni, onhan se lempipuuhaani, mutta yleensä paikalla ei ole kuvausryhmää.
Marilyn myös halusi omistaa kirjoja ja alkoi rakentaa kirjastoaan jo nuorena. Kirjat kulkivat muutosta toiseen mukana ja niitä kertyi vuosien saatossa lisää. Lopulta hänellä sanotaan olleen noin 400 kirjan kirjasto, joka huutokaupattiin vuonna 1999. Marilyn taisi olla kirjojen sekakäyttäjä: kirjasto oli huomattavan laaja-alainen aina Dostojevskista ja Joycesta Camus’hun, Frommiin ja Beckettiin. Kirjahyllystrategiana Marilynilla oli itsenikin suosima sattumanvaraisuus: erilaiset lajityypit sekaisin. Lastenkirjan vieressä voi olla Dostojevskia, self-helpin vieressä Walt Whitmanin runoteos, Graham Greenin näytelmän vieressä Kahlil Gibranin teos ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä teoksen vieressä kirja kilpikonnista lemmikkeinä.
Antti Alanen on koonnut Crowtherin kirjaan perustuen Marilynin huutokaupatun kirjaston aakkosjärjestyksessä, se löytyy täältä. Jos jotain voi sanoa ihmisestä (ja minähän uskon, että paljonkin!) kirjahyllyn perusteella, Marilyn on ollut mielettömän laaja-alaisen utelias ihminen, joka on hakenut kirjoista vastauksia monenlaisiin eksistentiaalisiin ja arkisiin haasteisiin. Ja varmasti myös nauttinut tekstistä.
Crowther pohtii myös sitä, kuinka kirjat ovat olleet Marilynille ystäviä, jotka eivät arvostele. Eikä ihminen ei ole kirjojensa kanssa koskaan yksin: Kun ympärillä on kirjoja, on vaikeampi tuntea ikävystymistä tai yksinäisyyttä, hän kirjoittaa.
Totta sekin.
Crowther lainaa myös krijassaan Walter Benjaminia. Tämän mukaan kirjat ovat kuin ”karttoja, jotka näyttävät paikat, joissa olemme jo käyneet, mutta myös tiet, joita emme ole vielä kulkeneet. Kirjat voivat toimia sysäyksenä tai katalysaattorina uusille matkoille – jopa muutoksille.” Kirjan ostaminen on tärkeä osa tätä prosessia. Se sitouttaa matkaan tai muutokseen. Benjaminin mukaan omistaminen on intiimein suhde, joka ihmisellä voi olla esineisiin.
Myönnän, että minulle kirjan omistaminen on tärkeää. Ei vain esineenä, joka kerää pölyä hyllyssä vaan nimenomaan ajatuksena mahdollisuudesta johonkin. Jos ei muuhun niin aivojen ja omien jumiutuneiden ajattelumallien haastamiseen. Mutta usein myös fiktion kautta kirja avaa täysin erilaisia mahdollisuuksia ja tapoja elää tätä ainutlaatuista elämää.
”Kirjat eivät herää eloon meissä, vaan me elämme niissä.” toteaa Benjamin. Ajattelen, että se tarkoittaa juuri sitä, että emme vain ota kirjasta sitä mitä toivomme saavamme vaan itse asiassa saamme ”pyytämättä ja yllättäen” enemmän. Kokonaisen maailman, jossa voi asua hetken. Se mahdollistaa tilan, jossa voi kokea elämän toisin.
Kirjan hauskin ajatus tulee Dorothy Parkerilta. Neuvo, jonka hän antaa huonoista kirjoista:
”This is not a novel to be tossed aside lightly. It should be thrown with great force.”
Lukisin tällaisia kirjoja enemmänkin. Ihmisistä kirjojensa kautta. Siinä näkökulmassa kirjafriikki viihtyy. Mitä lukeminen ihmiselle merkitsee, mistä kirjoista, keistä kirjailijoista hän ammentaa elämäänsä, mitä ihmisen lukeminen kertoo yrityksestämme rakentaa itseä, elämää ja merkitystä. Crowtherin kirjan perusteella Monroen tapauksessa kirjat tuntuvat olleen myös identiteetin rakentamista maailmassa, joka oli (ja on edelleen) päättänyt hänen puolestaan, kuka hän oli.
Ajatus oikeanlaisesta, uskottavasta lukijasta ei näkökulmana kiinnosta minua ollenkaan. Se haiskahtaa ummehtuneelta ja elitistiseltä portinvartijuudelta. Kuka sitten lopulta on se, joka muka saisi päättää, millainen lukeminen on riittävän vakavasti otettavaa, tai kuka on riittävän sivistynyt kutsuakseen itseään lukijaksi?
Onneksi lukeminen ole mikään pääsykoe eikä kirjallisuus joku kerho, jonka ovella tarkastetaan jäsenkortit.
Ps. Pieni pettymys oli se, ettei Marilyn Monroe ollut tutustunut Virginia Woolfin tuotantoon. Olen varma, että hän olisi pitänyt Woolfista.