Julian Barnes: Changing my Mind
“We have come to understand that every time we take that memory out of the locker and expose it to view, we make some tiny alteration to it. And so the stories we tell most often about our lives are likely to be the least reliable, because we will have subtly amended them in every retelling down the years.”
Julian Barnesin uusin kirja tipahti postiluukusta kirjekuoren kokoisessa pienessä paketissa, joka oli niin kevyt, että luulin kirjan jääneen paketin ulkopuolelle. Mutta siellä se oli. Pienen pieni paperikantinen kirjanen, vähän yli 50 sivua, muistista ja muistoista, mielestä.
Tämä on jonkinlainen esseen ja pamfletin välimuoto, ehkä sitten essee. Barnes tarkastelee ihmisen elämää, tämän muistojen luotettavuutta, politiikkaakin.
Barnes pitää sitä, että ihminen muuttaa elämässään mieltään fiksuna ja viisaana. Jos takertuu mielipiteisiin tai vanhoihin uskomuksiin ei voi viisastua, oppia. Hän kirjoittaa hienosti muistista liittyen mielenmuutokseen: se on usein keskeinen tekijä mielenmuutoksessa. On nimittäin oleellista unohtaa, mitä on aiemmin uskonut – tai ainakin unohtaa, kuinka vahvasti ja varmasti on siihen uskonut – koska nyt uskomme johonkin, jonka koemme olevan totuudellisempaa ja syvempää. Muistin merkityksen lisäksi Barnes käsittelee vielä laajemmin sitä, kuinka käsityksemme muistista itsestään muuttuu. Ja toteaa, että hänen käsityksensä on ehdottomasti muuttunut elämän aikana.
“I believe that the operation of memory is closer to an act of the imagination than it is to the clean and reliably detailed recuperation of an event in our past.”
Eikä Barnes mihinkään pääse surun käsittelystä vieläkään. Hienosti hän kuvaa sitä kuinka nopean tahdin maailmassa kaikki on “prosesseja”, jotka viedään läpi. Sen sijaan vaikkapa surusta voi myös ajatella, että se on olomuoto. Tila, joka ei välttämättä enää häviä, muuttaa ehkä hieman muotoaan, jää osaksi itseä.
“Grief is both a state and a process. Nowadays we put our emphasis far too much on it being a process: something to be gone through, got over, so that we may, in that dreadful and dishonest modern banality, be able to ‘move on’.”
Kirjan pienuudesta syntyy toki pieni huoli: eihän Barnes ala kirjailijana väsyä? Sinänsä, jos tällaisia pieniä kirjoja on tulossa enemmänkin, sekin käy. Tiivistettyä elämänviisautta.
Curtis Sittenfeld: Show, don’t Tell
“In all seriousness, I think one of my problems at Ault was that I tried too hard to learn lessons. I didn’t recognize how much of the time life is just random. And often the lesson I thought I was learning was the wrong one.”
Curtis Sittenfeld on mielettömän hyvä kuvaamaan ihmisen sisällä jyllääviä tunteita. Luimme mieheni kanssa Sittenfeldin uusimman Show, don’t Tell -kirjan yhtäaikaa, kumpikin omaa kirjaansa. Mieheni joutuu välillä pitämään taukoja sillä hän hörppii huolimattoman nopeasti kirjaa kun taas minä pyrin nauttimaan lukukokemuksesta rauhallisemmin. Saavuimme kuitenkin yhdessä maaliin.
Ehkä hieman yllätys oli se, että tässä kirjassa on poikkeuksellisen paljon huonojen avioliittojen kuvauksia.
Curtis Sittenfeld kuvaa ihan tavallisia ihmisiä kiusallisissa ja hankalissa tilanteissa. Kiusauksissa, ihastuksissa, suutelemassa ensimmäisen kerran tai muuten vaan liikkumassa elämässä ennemmin kompuroiden kuin sulavasti ja tyylikkäästi. Siis toisin sanoen hän kuvaa todellisuutta.
Uudessa novellikokoelmassa on kaksitoista tarinaa. Monet hänen päähenkilöistään, jotka usein myös itse kertovat tarinansa, ovat keski-iässä, perhe- ja kotielämässään vaihtelevan tyytyväisiä, turvallisuushakuisen vakaita. Oli heidän tunteensa puolisoa, lapsia tai työtä kohtaan millaiset tahansa, he kallistuvat katselemaan taaksepäin, nostalgiaankin. Ehkä vältelläkseen tulevaisuuden näkymää, joka tuntuu parhaimmillaankin olevan sitä samaa. Nämä hahmot eivät ole rohkeita elämäänsä muuttavia, alusta aloittavia ihmisiä. Paitsi lopussa.
Kirja ei koostu muisteluista vaan kohtaamisista. Vanhojen tuttujen kautta jokainen saa uuden peilin itseensä. Onhan se itsekin myönnettävä, että vaikkapa oman ikääntymisen näkee jotenkin selkeämmin kun tapaa vanhoja ystäviä – kuinka ne (me) ovatkin niin eri näköisiä.
Sittenfeld kirjoittaa lämpimällä huumorillakin, mutta tässä kokoelmassa oli jotenkin surullinen pohjavire. Ihmiset olivat jumissa ja tyytymättömiä. Viimeinen novelli Lost but not forgotten onneksi käänsi kirjan lopun toiveikkaammaksi, myönteiseksi kehitystarinaksi, jossa tyttö sai poikansa ja päinvastoin.
Sittenfeldin ensimmäinen romaani oli nimeltään Prep. Tässä novellikokoelmassa palataan Lee Fioran elämään vuosikymmeniä myöhemmin. En olisi tosin huomannut tai muistanut koko Lee Fioraa, ellei Guardianin arviossa olisi kiinnitetty tähän huomiota.
Pidin. Vaikka vieläkin enemmän pidin Sittenfeldin romaanista Rodham.
Olli Sinivaara: Valoon vihreään
“Puut kannattelevat meitä.
kantavat oksillaan
odotusta, toivoa, täyttymystä.
Pihakoivut toukokuussa
ovat se hetki, se ohikiitävä
pysyvyys, vihreän paluu
aina ja aina.”
Juuri nyt Olli Sinivaaran kauniit ja vehreät runot tulevat tarpeeseen. Kirkas ja terävä aurinko lämmittää, mutta samalla paljastaa pelkkää harmautta. Sinivaara tuo toivoa: ihan kohta on kevät ja kesä. Toki aina pienen takatalven jännitysnäytelmän jälkeen…
Ja – sitten taas syksy. Kiertokulku.
“Nyt pionin kukinto
on kellertävää valkoista, aavistuksen rusehtavaa valkoista,
kellertävää ja rusehtavaa
kuin vanha sanomalehtipaperi tai tapetti.
…
Se ei ole surullisesti kelastuut, ei lakastunut.
Päinvastoin siinä aika
on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi
kaikki tämä ikuisuus.”
