”I don’t believe in God, but I miss Him.” Näin alkaa Julian Barnesin kirja Nothing to be Frightened of. Jumalaa kirjassa ei varsinaisesti etsitä, mutta syitä ja seurauksia uskolle, uskonnottomuudelle, ihmisen olemassa ololle ja erityisesti kuolemalle. Tämä on samalla eräänlainen muistelmateos, jossa Barnes kuvailee lapsuuttaan, vanhempiaan ja veljiään ja suhdettaan niin heihin kuin heidän mielipiteisiinsäkin. Kuten kaikki muistelmat, tämäkin sisältää aika paljon sellaista mikä ehkä kirjoittajasta on jännittävää ja erityistä mutta lukijasta ei ehkä niinkään. Ehkä kaikki lapsuudet (ns tavalliset sellaiset) ovat kuitenkin liian samankaltaisia ollakseen valtavan kiinnostavia…
Muutoin kirjassa on paljon hyvää. Julian Barnes on yleensäkin hyvä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä niin tässäkin. Jokin alasävy tässä kuitenkin on mikä ei saa innostumaan ehkä ihan samalla tavalla kuin joistain muista hänen kirjoistaan. Ehkä liiallinen oman elämän pohtiminen on tympäisevää ja oman kuoleman pelon käsittely liian lähellä oleva aihe, jotta siitä saisi jotain muuta irti kuin oman kuoleman pelon käsittelyä. Mutta kuten hän kirjassaankin toteaa: ”But then we are all amateurs in and of our own lives.”
Perhekuvaukset jäivät minulle aika ulkoisiksi, sen sijaan kirjassa on muutamia kohokohtia, joissa Barnes mm. käsittelee kirjailijuutta ja suhdettaan siihen:
”I used to believe, when I was ’just’ a reader, that writers. because they wrote books where truth was found, because they described the world, because they saw into the human heart, because they grasped both the particular and the general and were able to re-create both in free yet structured forms, because they understood, must therefore be momre sensitive – also less vain, less selfish – than other people. Then I became a writer, and started meeting other writers, and studied them, and concluded that the only difference between them and other people, the only, single way in which they were better, was that they were better writers.”
Kuoleman pohtiminen saa välillä vähän lapsellisiakin piirteitä ja toisaalta on paikoin kiinnostavaa mm. eläisimmekö toisin jos emme tietäisi kuolevamme? Mitä jos olisit elänyt 40-vuotiaaksi autuaan tietämättömänä siitä, että ihminen kuolee ja saisit silloin tuon tietää, olisiko elämäsi erilaista kuin tietäessäsi sen koko ajan?
Loppujen lopuksi Barnes käsittelee ihmistä ja identiteettiä ja toteaa: ”Memory is identity.”
”You are what you have done; what you have done is your memory; what you remenber defines who you are, when you forget your life you cease to be, even before your death.”
Kyllä tämä lukea kannattaa, mutta jos et aikaisemmin ole lukenut Julian Barnesia kehottaisin aloittamaan mieluummin vaikkapa kirjasta Levels of Life.
Nothing to be Frightened of arvio New York Timesissa täällä, Guardianissa ollut arvio täällä. Levels of Lifen Guardianin arvio täällä.