Percival Everett: James
Maanantaina julkistettiin vuoden 2025 Pulitzer-palkinnot. Fiktion palkinnon voitti Percival Everettin romaani James. Sitä luonnehdittiin taidokkaaksi uudelleentulkinnaksi Huckleberry Finnistä, joka antaa Jimille toimijuuden ja tuo esiin rotuylemmyyden absurdiuden sekä tarjoaa uuden näkökulman vapauden ja perheen etsimiseen.
Sitä se myös on.
New York Times kuvasi kirjaa kapinalliseksi kunnianosoitukseksi Mark Twainin klassikkoromaanille. Sen kertojana on James, orjuutettu mies, joka kulkee Huckin mukana pitkin Mississippiä. Teoksessa James Everett antaa nimihahmolleen (jonka Twainin kirjassa tunnetaan nimellä Jim) rikkaan sisäisen elämän, syvän uteliaisuuden ja elämänviisauden, joka kumpuaa hengissä pysymisen taistelusta Etelässä. Kirjassa on sielua turruttavaa julmuutta, absurdia satiiria ja jopa filosofisia tutkielmia, mutta James etenee kevyesti kuin seikkailukertomus. Kirja on yksi vuoden 2024 palkituimmista julkaisuista: se voitti National Book Awardin kaunokirjallisuudessa ja valittiin myös Book Review’n vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon.
Omia lukukokemuksia kirjasta täällä. Tämä on hieno kirja, jossa narratiivin kääntäminen toisinpäin yhtäkkiä saa näkemään asiat toisin.
Gummerus ilmoitti julkaisevansa romaanin suomeksi, mutta se ilmestyy vasta syksyllä 2026.
Steven Spielberg on tekemässä kirjasta elokuvaa.
Maggie Smith: Dear Writer
”Art is a site of wonder and discovery – or rediscovery. Art is a place where we might learn what we think, not a place where we teach the reader what we’ve already processed.”
Tämä on konstailematon ja kaunis kirja kirjoittamisesta, elämisestä ja kokemisesta. Oman äänen löytymisestä. Smith on yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija ja esseisti, joka on tunnettu herkästä mutta voimakkaasta tavastaan käsitellä teemoja kuten menetys, toivo, äitiys ja elämän uudelleen rakentaminen. Hän nousi laajempaan tietoisuuteen runollaan Good Bones (2016), joka levisi viraalisti sosiaalisessa mediassa ja sai maailmanlaajuista huomiota.
Lopulta sanoma tiivistyy ehkä samaan kuin monella aikaisemmalla kirjoittajalla, joka jakaa viisauksiaan, mm. Julia Cameronilla jo legendaarisessa The Artist’s Way:ssä: kysymys ei ole luovuuden rakentamisesta vaan sen vapauttamisesta. Täydellisyyden tavoittelusta luopumisesta ja lopulta vapaudesta tuottaa sotkuista ja epätäydellistä tekstiä, epäonnistua ja yrittää uudelleen. Luovuus on työtä ja sen pitääkin olla rankkaa, toteaa Smith.
Lisää ajatuksia kirjasta täällä.
Helmi Kekkonen: Näin sen kirjoitin
“… halusin kirjoittaa enemmän. En vain päiväkirjaa, kirjeitä, runojen yritelmiä ja tarinoiden alkuja, vaan jotain kokonaista. Halusin kurottaa tekstin avulla pidemmälle, jonkin toiselle puolelle, luoda Leijojen kaltaisen tarinoiden kudoksen, joka paljastaisi ihmisistä sellaista, mitä muuten olisi mahdoton nähdä. Halusin kuvata pinnan alla liikahtelevia voimia, tunteita ja ajatuksia, kirjoittamalla tavoittaa jotain oleellista ihmisenä olemisesta ja perheestä. Mitä tuo oleellinen oli ja miksi juuri perheestä, sitä en vielä tiennyt, mutta halusin tietää.”
Kirjailija Helmi Kekkonen kertoo kirjassaan Näin sen kirjoitin paitsi tiestään kirjailijaksi, joka heräsi eloon hänen luettuaan Kjell Westön kirja Leijat Helsingin yllä, mutta myös ja erityisesti kirjansa Liv kirjoittamisesta. Kirja yhdistää jonkinlaisen “hero’s journeyn”: kuinka minusta tuli kirjailija ja toisaalta kirjoittamisen arkisen prosessin päiväkotimatkojen ja pyykinpesun lomassa omaa aikaa raivaten. Se kuvaa monenlaisia tunteita ja vaiheita käsittävän polun, jossa kirjailija haparoi ja löytää, suunnittelee ja viilaa, rakentaa ja siistii, on välillä tienhaarassa tai kuopassa ja josta kustannustoimittaja usein hänet pelastaa. Kirjaa voisi pitää myös jonkinlaisena kunnian- ellei jopa rakkaudenosoituksena kustannustoimittajille ja se on omistettu Sarille, Kekkosen kustannustoimittajalle.
Kekkonen kirjoittaa hienosti, kuinka kirjailija voi olla yhtä aikaa epävarma ja varma – joutuu heittäytymään itsensä armoille taloudellisesti ja henkisesti ja silti ei vaihtaisi ammattiaan mihinkään toiseen.
Olen ollut Kekkosen ihailija jo tämän esikoisteoksesta alkaen ja myös tämä kirja on tarkasti ja kauniisti kirjoitettu kekkosmaiseen tyyliin. Hän kuljettaa lukijaa mukanaan taitavasti niin, että tuntuu siltä kuin olisi mukana kirjoitusretriitissä tai yksiössä keskellä asumuseroa. Kekkonen ei tee asioista vaaleanpunaista mössöä vaan leikkaa suoraan kohti. Puhuu siis juuri niistä pinnan alla olevista voimista, joita koki haluavansa paljastaa valoon. Ja kun Kekkonen on kerran päättänyt ryhtyä kirjailijaksi hän on ihailtavan järkähtämätön.
“Olen elämäni aikana alkanut kirjoittaa yhtä novellikokoelmaa, viittä romaania, kahta omakohtaista teosta ja yhtä lastenkirjaa, ja kirjoittanut valmiiksi yhtä monta, julkaissut yhtä monta. Sen, minkä olen aloittanut, olen kirjoittanut loppuun asti. Minulla ei ole missään keskeneräisiä käsikirjoituksia, puoleenväliin asti hahmoteltuja kokonaisuuksia, ei edes tarinoiden alkuja. Hieman kärjistäen: en tosissani aloita mitään, minkä en usko tulevan valmiiksi.”
Kirjassa on paljon sitaatteja erityisesti muilta kirjailijoilta liittyen kirjoittamiseen ja luomisen välttämättömyyteen, moni omakin suosikki. Tämä on inspiroiva olematta self helpiä eikä haittaa jos ei ole lukenut Liviä. Liv kulkee tässä konkreettisena esimerkkinä siitä kuinka kirjailijan ajattelu toimii ja mitä ja miten hän haluaa lukijalle puhua. Lopulta kirja aina luovutetaan lukijalle tämän maailmaan, jossa kirjailijalla ei enää ole kontrollia.
“Luominen on luopumista.
On hyväksyttävä, että kontrollin aika on ohi.
On jaksettava uskoa, että tyhjentyneessä mielessä alkaa jossain vaiheessa muodostua jälleen uusi tarina.
On vaiennettava ääni, joka muistuttaa, että muutaman adjektiivin olisi kuitenkin voinut poistaa ja sen toiseksi viimeisen virkkeen muotoilla vähän paremmin.
On vain päästettävä irti.”
