André Aciman: Room on the Sea
Kirjasta tulee heti lukiessa mieleen, että tästä tehdään elokuva. Kuvittelen jo Juliette Binochen ja Ralph Fiennesin pääosissa.
Room on the Sea on pienoisromaani, joka kertoo Paulista, eläkkeellä olevasta lakimiehestä, ja Catherinesta, psykoterapeutista. Molemmat ovat vähän yli kuusikymppisiä ja tapaavat toisensa valamiehinä Manhattanilla kesähelteen keskellä. Romaani kestää vain 5 päivää ja niiden aikana Paulin ja Catherinen välille alkaa hitaasti kehittyä yhteys – jaettujen aterioiden, keskustelujen ja katseiden kautta – hiljainen, herkkä ja merkityksellinen lähentyminen.
Kaiken keskellä jonkinlainen mielikuvitusleikki toisesta elämästä, jonka keskiössä on huone meren rannalla, maalaus galleriassa, joka symboloi elämää, jossa Paul ja Catherine olisivat intohimoisesti yhdessä nykyisten avioliittojensa ja vakiintuneen elämän sijaan.
”I live with silence, Paul, and I hate it. Silence is like looking at those around you from an open casket and wondering, why wonät anyone talk to you? You can hear them, so why can’t they hear you? And then you realize that you don’t want to talk either. This is why people die: when there’s nothing to say. No more talking. No more touching. No more hugging.”
Viidentenä päivänä… no, se kannattaa itse lukea.
”’Or’, she added, ’we’ll return in the icy cold of winter and, on entering the gallery with fear in our hearts, spot the painting still there, unsold, still waiting, like the better part of our unlived lives.’”
Kirjaa on kuvattu älykkääksi romanttiseksi komediaksi (sanoinhan; elokuva!), joskaan en itse kutsuisi tätä ehkä komediaksi. Tarina rakentuu dialogin ympärille, se ei ole liian vakava, kaikessa säilyy kevyt leikinomainen tunnelma. Ja silti, lyön vetoa, että lukija toivoo, että Paul ja Catherine päätyisivät yhteen. Pystyyn kuollut, mukava ja taloudellisesti turvallinen kaveruusavioliitto tuntuu valtavalta menetykseltä verrattuna kahden ihmisen väliseen kipinään ja uuden elämän mahdollisuuteen. Ja silti – molemmilla on sen verran kilsoja takana, että he tietävät kuinka helposti uudessakin elämässä loksahtaa mukavuuteen.
”Ironically, it is familiarity that estranges people. We repeat the same things till we run out of new ways to say them, then we grow tired of saying them and of hearing them said, and our guarded silence turns into a way of life until we find ourselves drifting like two rudderless steamboats with their engines off. We mistake familiarity with intimacy. It is not intimacy. All it is is habit – and habit is a shorthand for silence.”
Yiyun Li: things in nature merely grow
”Life, in an absolute sense, is worth living, just as art is worth pursuing, science is worth exploring, justice is worth seeking. However, the fact that something is worth doing doesn’t always mean a person is endowed with the capacity to do it.”
Olen tilannut tämän kirjan siksi, että sitä on jossain arvostamassani lehdessä suositeltu. Avaan sen vähän huolimattomasti ja heti alun jälkeen pitää ryhdistäytyä. Tämä ei olekaan kevyttä lukemista elämästä ja sen tarkoituksesta. Yiyun Li kirjoittaa poikiensa itsemurhasta.
Kuuden vuoden välein hänen molemmat poikansa hyppäsivät junan alle. Yiyun Li haluaa kunnioittaa poikiensa tahtoa, ei kyseenalaistaa ratkaisua, ei syytellä tai miettiä “mitä jos”. Hän haluaa ajatella, että molemmat pojat tiesivät mitä tekivät, mikään keskustelu, teko tai ele ei olisi estänyt itsemurhia. Hän kutsuu tätä radikaaliksi hyväksymiseksi.
”The death of a child realigns time and space. If an abyss is where I shall be for the rest of my life, the abyss is my habitat. One should not waste energy fighting one’s habitat.”
Li pyrkii kirjoittamalla paitsi ymmärtämään, myös selvästi todistamaan, että itsemurha voi olla järkevä ja rationaalinen ratkaisu. Niin surullinen kuin itsemurha onkin, se on myös loppu, jonka ihminen on itse itselleen valinnut. Pitäisikö sitä ymmärtää, kunnioittaakin?
”Life, in an absolute sense, is worth living, just as art is worth pursuing, science is worth exploring, justice is worth seeking. However, the fact that something is worth doing doesn’t always mean a person is endowed with the capacity to do it.”
Lisää ajatuksia kirjasta ja sen herättämistä tunteista aikaisemmassa kirjoituksessa täällä.
Emi Yagi: Venus ja minä (suom. Raisa Porrasmaa)
”Kaikki viettävät elämänsä jotakin odottaen. He kestävät, koska on joka tapauksessa jotakin odotettavaa, oli se sitten isoa tai pientä tai jotakin, mikä ei koskaan toteudu. Odotetaan päivän kolmea ateriaa, odotetaan viikonloppua, luokalta pääsyä, rakastettua, valmistumista, työkomennusta, työpaikan vaihtoa, eläkkeelle jäämistä, unta. Ja sitten odotetaan kuolemaa.”
Latinaa sujuvasti Suomessa oppinut (Yagi on itse ollut Suomessa vaihto-opiskelijana ja ”muiden opiskelijoiden ”ilakoidessa Muumimuseossa tai tanssiessa läpi yön klubeilla” Yagi on kuunnellut Ylen latinankielisiä uutisia…) Rika Horauchi – Hora – saa oudon työpaikan, jossa tehtävänä on keskustella Venus-patsaan kanssa. Tehtävää ei sen kummemmin selitetä.
Maanantaisin Hora siis juttelee Venuksen kanssa ja rakastuu tähän. Horan elämä on yksinäistä ja eristäytynyttä. Hora kulkee maailmassa näkymätön, hiostava, keltainen sadetakki päällään – suojamekanismi sosiaaliseen ahdistukseen. Patsas ei ahdista, se pysyy paikoillaan, hallittuna.
”Kyllähän jokainen haluaa rakkaansa olevan onnellinen. Omien toiveidensa rajoissa tietenkin.”
Yagin Tyhjyyspäiväkirja oli tarina naisesta, joka ärsyyntyy työkavereidensa käyttäytymiseen ja teeskentelee olevansa raskaana ja oli kansainvälinen menestysteos. Venus ja minä -kirjassa samanlainen tarinan outous jatkuu. Vaatii pokkaa keksiä tarina, jossa ei ole tavallaan mitään järkeä ja silti punoa siitä juoni, jossa sitä on. Venus ja minä ei ehkä yllä ihan samaan kuin Tyhjyyspäiväkirja (eli jos et ole lukenut Tyhjyyspäiväkirjaa, suosittelen sitä ennemmin), sen ahmii nopeasti, mutta kyllä se jäljen jättää.
