- Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (suomentanut Jaana Kapari-Jatta, Teos Helsinki 2013)
Miksi lukea?
”Mutta kuka lukee päämäärän vuoksi, olipa se miten toivottava hyvänsä? Eikö joitakin asioita tehdä vain koska ne ovat hyviä sinänsä ja eikö joitakin vain mielihyvän takia? Ja eikö lukeminen kuulu juuri näihin? Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: ”Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.”
Virginia Woolfin lukeminen on kuin pulahtaisi avantoon. Yhtä aikaa virkistävää ja saa haukkomaan henkeään. Terävä, analyyttinen, ilkeä, suora. Woolfin lukemisen sivujuonteena tuntuu siltä, että juuri kukaan muu ei kirjoita mitään lukemisen arvoista. Tässä kokoelmassa ehkä hienoimpia esseitä ovat ne, jotka käsittelevät kirjallisuutta. Lukemista, kirjoittamista, venäläistä kirjallisuutta, klassikoita, Proustia. Woolf käsittelee useita kirjailijoita ja klassikoita, mutta ei lukijana pidäty vain tuttuihin hyviksi koettuihin klassikoihin:
”Uusista kirjoista on vaikea tietää, mitkä ovat todellisia ja mitä ne kertovat meille ja mitkä ovat keinotekoisia kirjoja, jotka murenevat palasiksi kun ovat maanneet vuoden tai pari. ”
Sitten hän puhuu kirjakuohunnasta, siitä kuinka kannattaa olla ennakkoluuloton, mutta myös pyrkiä tunnistamaan hyvä ja huono, olla armotonkin:
”Meidän pitäisi tarkkailla tätä kuohuntaa iloisin mielin, käydä aikamme ideoiden ja visioiden kimppuun, ottaa niistä se minkä voimme käyttää, tappaa se mitä pidämme arvottomana.”
Kirjailijana hän suhtautuu myös lukijan rooliin vakavasti:
”Useimmiten kirjoja lähestytään sumein ja hajanaisin mielin, kaunokirjallisuutta pyydetään olemaan totta, runoutta olemaan sepitettä, elämäkertaa imartelemaan, historiaa vahvistamaan ennakkoluuloja. Olisi hyvä, jos ennen kuin alatte lukea luopuisitte ennakko-odotuksista. Älkää sanelko kirjailijallenne ehtoja vaan yrittäkää tulla häneksi. Olkaa hänen työtoverinsa ja avustajansa. Jos olette heti alkuun haluton, varautunut ja kriittinen, estätte itseänne saamasta kirjasta irti niin paljon kuin olisi mahdollista. Mutta jos avaatte mielenne niin avaraksi kuin pystytte, lähes huomaamattoman hienovaraiset merkit ja vihjeet heti ensimmäisten virkkeiden mutkissa saattavat teidät yhteyteen ihmisen kanssa, joka on aivan erilainen kuin kukaan muu.”
Eikö tämä oikeastaan koske kaikkea? Jos on lähtökohtaisesti jo ennakkoluuloinen, haluton, varautunut ja kriittinen ei ehkä saa elämän mistään osa-alueesta irti sitä mitä toivoisi?
- Keri Smith: The Wander Society
Kirja lähtee liikkeelle Walt Whitmanista ja päämääränä on päämäärätön harhailu. Keri Smith törmäsi kirjakaupassa Walt Whitmanin välityksellä The Wander Societyyn (joka siis on olemassa, tietoa löytyy täältä) ja ryhtyi harhailemaan. Kirja on jännästi kirjoitettu ja kiistatta innostaa ajatukseen (päämäärättömästä) kävelemisestä ja ympäristön tarkastelemisesta kiireettömästi ilman tavoitteita. Loppu on ehkä vähän lapsellista, mutta idea säilyy mielessä innostavana. Kaivoin hyllystä Henry David Thoreaun Waldenin uudelleen luettavaksi. Ehkä kävelenkin…
Amsterdamin van Gogh -museossa on parhaillaan perusnäyttelyn lisäksi näyttely van Goghin mielen sairaudesta. Näyttely oli kiinnostava monella tavalla, mutta ehkä erityisesti ”missioltaan”: Van Gogh ei ollut nero siksi, että oli sairas vaan siitä huolimatta kykeni mittavaan ja omalaatuiseen tuotantoon. Usein mielisairautta glorifioidaan jonkinlaisena ylimaallisena luovuuden edellytyksenä. Näyttely ja tämä näyttelystä tehty kirja haluaa ponnekkaasti kertoa van Goghin tarinan avulla, että van Gogh oli nero maalaajana ja sairaus itse asiassa esti tätä maalaamasta. Kirja käy läpi van Goghin elämää, maalaustaiteen kehittymistä ja sairaskertomusta aina lapsuudesta korvan irtileikkaamiseen ja siitä loppujen lopuksi itsemurhaan.
Näkökulma tuntuu tärkeältä. Niin van Goghin kuin Virginia Woolfin osalta (joka myös päätyi itsemurhaan) sairaus ei ollut edellytys luomiselle eikä luovuuden sivuvaikutus vaan asia, joka esti sen toteutumista. Kuinka upeita romaaneja meillä Woolfilta vielä olisi ja maalauksia van Goghilta?
”I wouldn’t exactly have chosen madness…but once one has something like that one can’t catch it any more. However, in addition there will still perhaps be the consolation of being able to continue to work on some painting.” Vincent van Gogh
Pieni ajatus vielä sattumasta ja päättäväisyydestä. Ollessaan 27 vuotias van Gogh päätti ryhtyä maalaustaiteilijaksi. Kerrotaan, että tätä ennen kukaan ei pitänyt häntä kovin lahjakkaana. Van Goghin ensimmäiset teokset olivat todella tummia ja synkkiä, kuten hollantilaiseen maalaustaiteeseen tuolloin kuului. Muutto Pariisiin ja hän kohtasi impressionismin. Jälki muuttui selvästi, monetmaisia ja manetmaisia töpsötyksiä, pastelleja, värimaailma kirkastui. Muutto Etelä-Ranskaan ja van Gogh löysi oman tyylinsä; rohkeat värit, paksut ääriviivat, päälletunkevan tavan tulkita niin peltoa kuin auringonkukkiakin. Van Gogh kuoli 37 vuotiaana. Kymmenessä vuodessa hän siis teki koko tuotannon (yli 1000 maalausta sen lisäksi piirroksia yms). Päättäväsiyydellä on iso voima. Ja toisaalta, jos hän olisi pysynyt Hollannissa, olisiko maailma polttavia auringonkukkia vajaa?
- Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala 2016)
”Senja pyyhkii kyynelet kasvoiltaan ja juoksee eteiseen, kompastuu maton reunaan, horjahtaa mutta ei kaadu. Kaikki on hyvin, tietenkin on.”
Näin alkaa Helmi Kekkosen kirja Vieraat. Ja tietenkään kaikki ei ole hyvin… Olen tykännyt Kekkosesta aina ensimmäisestä novellikokoelmasta lähtien. Kekkosella on oma ”utuinen” tunnelma kaiken yllä, runolliseltakin tuntuva kieli ja hyvä tapa kirjoittaa niin, että tarina vetää sisäänsä. Vieraat on hyvä kirja ihmisistä, odotuksista, pettymyksistä ja toisen ihmisen ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä. Ainoa mikä kirjassa vähän häiritsi oli sen ”asetelmallisuus”. Viimeistään lopussa asiat kiertyivät jotenkin liian tarkoitukselliseen ja jollain lailla ”siistiin” loppuun. Elämä ei kuitenkaan ole sellaista. Se on sotkuista ja sattumanvaraista. Mutta tämä oli vain pieni miinus muuten erinomaisessa kirjassa.
- Helsingin Sanomien tämän päivän haastattelu Elisabeth Rehnistä on suositeltavaa luettavaa. Rehn sanoo suorat sanat, ei kaunistele, mutta ei synkistelekään. ”Olemmeko me pikkuisen pelkureita?” hän kysyy, ihan aiheellisesti. Persoonallinen, viisas ja aiheesta kärttyinenkin, ihana Elisabeth Rehn.
Ohessa vielä The Wander Societyn manifesti. Elämänohjeeksikin soveltuva.
