“Nobody sees any one as he is, let alone an elderly lady sitting opposite a strange young man in a railway carriage. They see a whole – they see all sorts of things – they see themselves.”
“It is no use trying to sum people up. One must follow hints, not exactly what is said, nor yet entirely what is done.”
Mikä on Jaakobin huone? Kuka on Jaakob?
Woolf-lukupiirin maaliskuun kirjana on Jacob’s Room (suomeksi Jaakobin huone, suomentajana Kirsti Simonsuuri).
“Jacob’s Room cannot necessarily tell us anything at all about Jacob.” toteaa kirjan esipuheessa brittiläinen kirjailija, tutkija ja taidehistorioitsija Sue Roe. Jacob’s Room on kertomus, joka on kuin seinään heitetty lasi, jonka rikkoutuessa sen sirpaleet ovat sinkoutuneet ympäriinsä ja heijastavat nyt osan kokonaisuutta, mutta ei koskaan niin, että se muistuttaisi selkeästi ehjää lasia, ehjää tai kokonaista kuvaa. Lukija joutuu kasaamaan näiden sirpaleiden kautta vihjeitä kuin salapoliisi, jotta ymmärtää mikä ja kuka Jaakob on.
Woolf itse toteaa 23 marraskuuta, 1922 kirjeessään R.C. Trevelyanille, että ”irtautuminen tiukasta realismista on hyvin horjuttavaa, ja moni asia jäi vaille sellaista hallintaa kuin olisi pitänyt…” hän piti sitä kuitenkin ei niinkään metodin ongelmana vaan omana ”tietämättömyytenään sen psykologisesta käytöstä”. Woolf oli ankara kriitikko itselleen. Jaakobin huone on kiistatta hankala luettava jos sitä yrittää puristaa loogiseksi kokonaisuudeksi, joka antaa kaikki vastaukset. Jos sen sijaan päästää irti ja pystyy keinumaan kerronnassa hyväksyen sen, että osa tarkoituksista ja vihjeistä jää ehkä huomaamatta, kirja on jopa aika nautinnollinen, uskallan väittää.
Jaakobin huonetta lukiessa tulee monta kertaa Proust mieleen (seurapiirikohtausten kälkätys, kerronnan unenomaisuus) ja Sue Roe toteaakin esipuheessa, että kirjoittaessaan tätä romaania Woolf on ensimmäistä kertaa lukenut Proustia – vaikutteet ovat siis ihan aitoja, eivät mielikuvitustani.
Jacob’s Room pohtii, onko ihminen todella mahdollista tuntea.
“Each had his past shut in him like the leaves of a book known to him by heart; and his friends could only read the title.”
Jacob Flanders on liukas hahmo, josta ei oikein saa otetta. Se johtuu siitä, että tämä esitetään vain muiden hahmojen kautta. Lukija ei tavoita tämän ”todellista” olemusta. Romaani kuvaa myös surua ja menetystä: Jacobin äidin, Betty Flandersin, elämä on muotoutunut hänen leskeytensä ympärille, ja Jacob, joka on tottunut naisten ihailuun saa kolauksen kun tämän rakkaus Kreikassa tuhoutuu jo ennen kuin se ehtii alkaa.
Romaanin hahmot kamppailevat yksinäisyyden ja tyhjyyden kokemuksen kanssa, etsien yhteyttä, jota he eivät löydä. Jacob jää mysteeriksi – hahmoksi, jota kaikki yrittävät ymmärtää, mutta joka pysyy tavoittamattomana. Lukijan on vähän kuin rikkinäisen puhelimen sanoman viimeinen vastaanottaja – saa toisten havaintojen kautta rikkinäisen kuvan.
Lopulta jää vain tyhjät kengät.
“It seems that a profound, impartial, and absolutely just opinion of our fellow-creatures is utterly unknown.”
Romaanin ”suurena” ajatuksena tuntuu olevan se, että ihminen (ja elämä) on mysteeri, jota tämä ei oikeastaan ehkä tunne itsekään.
Jacob esitetään perheensä, ystäviensä, rakastajiensa ja ohikulkijoiden kautta – mutta ei koskaan hänen omasta näkökulmastaan. Jokaisen kertojan käsitys Jacobista on subjektiivinen, ristiriitainen ja osittainen. Näiden erilaisten ja päällekkäisten näkemysten kautta pyritään löytämään lopulta yksi, objektiivinen totuus siitä, kuka Jacob todella on. Jacob’s Room kuitenkin osoittaa, ettei tällaista yksiselitteistä Jacobia ole olemassa – on vain monia eri versioita, jotka on tulkittava kokonaisuutena, jotta häntä voisi ymmärtää. Romaani pohtii sitä, onko ihmistä mahdollista tuntea ja ymmärtää tällä tavoin.
Ja toisaalta, eihän ihminen ole yksi. Ihminen on montaa. Usein yhtä aikaa.
Moniulotteinen lähestymistapa ei rajoitu vain Jacobiin. Myös vaikkapa Fanny Elmer esitellään eri näkökulmista. Hän poseeraa taiteilijalle, tietäen, ettei ole perinteisellä tavalla kaunis, mutta tunnistaen kulmat, joista hän näyttää viehättävältä. Hän valitsee tietoisesti poseerauksen, mutta taiteilija ei pidä lopputuloksesta. Maalaus antaa Fannystä kauniin vaikutelman, mikä sotii hänen aiempia käsityksiään vastaan. Koska taiteilija Bramham tavoittelee objektiivista kauneutta, tämä ristiriita hänen ennakkoluulojensa ja maalauksen välillä johtaa siihen, että hän repii työnsä.
Romaani taas pyrkii päinvastaiseen: se sanoo, että moninaiset näkökulmat tulee hyväksyä ja niiden kautta pyrkiä tavoittamaan totuus.
Lopulta Woolf esittää, että Jacobin – tai kenen tahansa – täydellinen tunteminen on mahdotonta. Erilaiset käsitykset ihmisen persoonasta ovat aina ristiriitaisia ja jättävät jotain huomiotta.
Hauskasti se konkretisoituu vaikkapa Jacobin kirjeissä äidilleen. Sivukaupalla kerrotaan hänen Pariisin matkastaan, josta hän päättää, että ei kirjoita äidilleen. Hän kuvaa matkaansa sivistyneenä ja kulttuurisena kokemuksena, mutta jättää mainitsematta juomisen ja juhlimisen ystäviensä kanssa.
”Jacob had nothing to hide from his mother. It was onky that he could make no sense himself of his extraordinary excitement, and as for writing it down —”
Kun äiti saa kirjeen hän uskoo kirjeen version, se sopii hänen käsitykseensä pojastaan: ”’Jacob’s letters are so like him’, said Mrs Jarvis, folding the sheet.
Jacob ei valehtele, mutta hän ei myöskään kerro koko totuutta. Samoin romaani ei valehtele kuvatessaan Jacobia monista näkökulmista, jopa Jacobin fyysinen kuvaus vaihtelee pitkästä pätkään ja hoikasta vantteraan.
Kirjailijakin on aina tavallaan epäluotettava kertoja: hän valitsee mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Tämä valikoivuus korostaa tietämisen rajoja. No, nykyään puhutaan kuplista, joissa olemme ja näemme maailman sieltä käsin toisin kuin kaveri toisesta kuplasta.
“Every time the door opened and fresh people came in, those already in the room shifted slightly; those who were standing looked over their shoulders; those who were sitting stopped in the middle of sentences. What with the light, the wine, the strumming of a guitar, something exciting happened each time the door opened. Who was coming in?”
Sodan syttyminen asettaa henkilökohtaiset rakkauskriisit merkityksettömään valoon. Jacob liittyy armeijaan. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, mutta en muistanut, että vaikka selkeästi Jacob kuolee, hänen kuolemaansa ei romaanissa näy. Loppukohtauksessa olemme tämän huoneessa, jonka hän on jättänyt juuri niin kuin se nyt on. Ja äidin kädessä tyhjät kengät. Sodan uhrit katoavat.
Romaani kuvaa ihmistä aika yksinäisenä, joka kokee selittämätöntä tyhjyyttä ja etsii yhteyttä ja merkitystä. Erityisesti toisesta ihmisestä. Lopulta elämä on mysteeri, jota jokainen joutuu ratkomaan omillaan.
“The strange thing about life is that though the nature of it must have been apparent to every one for hundreds of years, no one has left any adequate account of it. The streets of London have their map; but our passions are uncharted. What are you going to meet if you turn this corner?”
Kirjan Jacob on tunnistettavasti Virginia Woolfin nuorena kuollut veli Thoby, ja kuten Nigel Nicholson sanoo Woolf-elämäkerrassaan, Jacobin Kreikan matka on melkein maili maililta matka, jonka Virginia teki veljensä kanssa aikaisemmin.
Jacob’s room vakiinnutti Woolfin aseman modernistikirjailijana ja asetti hänet samaan joukkoon aikalaistensa, kuten James Joycen ja T.S. Eliotin, kanssa. Jacob’s Room merkitsi selvää irtiottoa Woolfin aiemmista realistisemmista teoksista ja loi pohjan Mrs. Dallowaylle (1925) ja Majakalle (1927), joissa hän kehitti edelleen tajunnanvirtatekniikkaansa.
Vastaanotto oli ristiriitainen—osa kriitikoista piti teosta vaikeaselkoisena ja liian kokeellisena. Romaani kuitenkin tunnistettiin omaperäiseksi ja kunnianhimoiseksi. Jacob’s Room oli ensimmäinen romaani, jonka Woolf julkaisi Hogarth Pressin kautta, kustantamon, jota hän pyöritti yhdessä miehensä Leonard Woolfin kanssa.
Nykyään Jacob’s Room nähdään keskeisenä siirtymävaiheen teoksena Woolfin uralla—se oli rohkea kokeilu narratiivin rakenteessa ja siltana hänen varhaisempien realististen romaaniensa ja myöhempien mestariteostensa välillä. Woolf astui tällä romaanilla täysimääräisesti modernismin piiriin ja alkoi hylätä perinteisen tarinankerronnan sirpaleisen, introspektiivisen tyylin hyväksi. Ja loppu on, kuten sanotaan, historiaa.
“Indeed there has never been any explanation of the ebb and flow in our veins – of happiness and unhappiness.”
“It is thus we live, they say, driven by an unseizable force.”
Tätä kirjaa oli todella vaikea lukea englanniksi. Woolfin kieli on niin sivistynyttä ja hienoa, kerronta tässä niin ”ilmassa”, että useaan otteeseen vilkuilin suomennosta pelastuslauttana. Sinnittelin silti. Luulen, että lukeminen olisi ollut mieluisampi kokemus suomeksi.
Pienenä omana yksityiskohtana totean, että on virkistävää lukea kirjoja, joissa kirjoitetaan kirjeitä, saadaan niitä ja taas vastataan niihin. Päivässä on oma hetki kirjeenvaihdolle, sosiaalisen vuoropuhelun hoitamiselle.
Kirjassa oli myös mainioita kirjallisia viitteitä, mieletöntä Kreikka-ihailua, nuoruuden huolettomuutta ja aikuismaailman raakuutta. Rakastumista, pettymystä, seksuaalista jännitettä. Eikä Woolfia ilman Shakespeare-viittausta. Tässä tapauksessa Shakespeare putosi mereen.
“Shakespeare was knocked overboard. There you could see him floating merrily away, with all his pages ruffling innumerably; and then he went under.”
Kirjassa oli taas, kuten niin monessa Woolfin kirjassa, hienoja luontokuvauksia. Kuten vaikkapa tämä.
