Saturday 9 February, 1924
”I’m working at The Hours, & think it a very interesting attempt; I may have found my mine this time I think. I may get all my gold out. The great thing is never to feel bored with one’s own writing. That is the signal for a change – never mind what, so long as it brings interest. And my vein of gold lies so deep, in such bent channels. To get it I must forge ahead, stoop & grope. But it is gold of a kind I think.”
The Hours -kirjasta tuli sittemmin Mrs Dalloway. Se ilmestyi 14.5. 1925 (toisin sanoen ensi kuussa on sen 100-vuotisjuhla!) ja oli Virginia Woolfin neljäs romaani, läpimurto kirjailijana.
Julkaisun aikaan Mrs Dalloway sai sekä kiittäviä että hämmentyneitä arvioita – mikä oli ehkä tyypillistä uudenlaisille modernistisille teoksille, jotka poikkesivat totutusta realistisesta kerronnasta.
Kiitosta sai erityisesti Woolfin kielen kauneus ja rytmi, teoksen psykologinen syvyys ja kyky kuvata ihmismieltä sekä ajankuvan tarkkuus: sodan jälkeinen Lontoo, yhteiskuntaluokat ja henkinen ilmapiiri.
Kritiikkiä tuli juonen vähäisyydestä – kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, eikä kirjassa ole perinteistä draaman kaartaja Woolfin kokeellisesta tyylistä: tajunnanvirta oli monille lukijoille vieras ja haastava. Konservatiivisemmat kriitikot kaipasivat selkeämpää rakennetta ja perinteisiä henkilöhahmoja.
Sen sijaan kriitikko Arthur S. McDowall kirjoittaa The Times Literary Supplement -arviossa (21.5.1925), Mrs Dallowaysta hienostuneena ja kokeellisena romaanina, joka tavoittaa arkisen elämän ohikiitävyyden ja sisäisen jatkuvuuden. McDowall toteaa, että teos sijoittuu yhteen päivään Lontoossa, ja se kuvaa henkilöiden ajatuksia, muistoja ja kohtaamisia kuin ”tajunnanvirtana”. Woolf yhdistää saumattomasti ulkoisen ja sisäisen maailman; tuloksena on runollinen ja syvästi inhimillinen romaani.
Kriitikko kiittää Woolfin kykyä tavoittaa tietoisuuden liikehdintä ja elämän hauraus, mutta huomauttaa myös, että sivuhenkilöt jäävät osin ohueksi ja kerronnan nopeus voi heikentää tyylistä nauttimista. Silti romaani onnistuu herättämään lukijan tietoisuuden ja elämänilon.
“Here, Mrs Woolf seems to say, is the stream of life, but reflected always in a mental vision.”
Kirja on kokonainen elämä/elämiä yhdessä päivässä ilman muuta juonta kuin lähestyvät seurapiirikutsut illalla. Tämän romaanin kuvaaminen ”mitä siinä tapahtui” -ajatuksella on jo yrityksenä siis naurettava. Se ei kerro kirjasta mitään. Kirjan vuonna 2000 Penguin Random Housen julkaistussa vintage-versiossa (jossa on muuten suomalaisen Aino-Maija Metsolan kuvittamat upeat kannet) skotlantilainen runoilija ja kirjallisuuden professori Carol Ann Duffy toteaa Mrs Dallowayn kuvaavan sitä miltä elämä tuntuu. Hän toteaa kirjan puhuttelevan lukijassa runoilijaa.
”We carry poetry, even if we do not write it or read it, inside us and Woolf is a writer who can remind us of this or show us for the first time.”
Olen lukenut Mrs Dallowayn aikaisemminkin pari kertaa, mutta päätän sukeltaa nyt sisään ilman muistiinpanojani, uudesta, runollisesta näkökulmasta. Huomaankin eri asioita, runollisuutta, kuten vaikkapa:
”She sliced like a knife through everything; at the same time was outside, looking on.”
Jos kuitenkin pitäisi lyhyesti kertoa mistä kirjassa on kyse, se on hengästyttävä kertomus yhdestä päivästä kesäkuussa 1923 Lontoossa, joka pääosin kerrotaan Clarissa Dallowayn näkökulmasta. Hän aloittaa tarinan päättäessään ostaa itse kukat juhliinsa, jotka ovat samana iltana. Hän lähtee kävelemään Lontoon kaduille, kohtaa ihmisiä, suorittaa asioitaan, muistelee, ajattelee elämäänsä. 52-vuotiaana hän ajattelee enemmän mennyttä tai sitä mitä ei saanut kuin tulevaa – toki juhliaan, mutta ei sen pidemmälle. Ilmassa on kaihoa, elämä on vilahtanut ohi, onko hän onnellinen?
”Oh if she could have had her life over again!”
Clarissa Dalloway on varakas, keski-ikäinen nainen, joka lapsellisen innostuneesti valmistautuu illalla pidettäviin juhliinsa, joita hän emännöi yhteiskunnallisessa asemassaan tärkeille ihmisille. Päivän aikana hän vaeltelee Lontoossa ostamassa kukkia, pohtii mennyttä elämäänsä, nuoruuden valintojaan ja rakkauksiaan – erityisesti suhdettaan Peter Walshiin, vanhaan rakkauteen. Clarissa valitsi avioliiton Richard Dallowayn kanssa ehkä vakauden ja yhteiskunnallisen hyväksynnän vuoksi. Oliko valinta oikea?
Toinen päähenkilö on Septimus Warren Smith, joka on sodan jäljiltä traumatisoitunut nuori veteraani, ja kärsii syvästä psyykkisestä romahduksesta ja harhoista. Hän kokee maailman mielettömänä ja on kykenemätön saamaan apua lääkäreiltä, jotka eivät ymmärrä hänen tuskaansa. Toinen lääkäri on sitä mieltä, ettei Septimusta mikään vaivaa ja toinen taas haluaa sulkea hänet parantolaan. Septimus kuulee kreikkalaisia ääniä päässään. Tässä kohtauksessa on kiinnostavaa samuutta Woolfin omaan kokemukseen sairaana. Hän pohtii kirjoittaessaan romaania päiväkirjassaan kesäkuussa 1923 sitä, että kirjoittaako hän syvästä tunteesta käsin, kuten Dostojevsky on todennut kirjoittamisen vaativan. ”Hulluusosuus koettelee minua niin kovasti, saa mieleni kiristämään niin pahasti, että tuskin kestän ajatusta viettää seuraavat viikot sen parissa.”)
Septimus päätyy lopulta itsemurhaan hyppäämällä ikkunasta.
Clarissan juhlat ovat täydessä vauhdissa, kun hän kuulee, että joku on tehnyt itsemurhan hyppäämällä ikkunasta ulos. Reaktio on itsekäs: kesken hänen juhliensa ihmiset alkavat puhua kuolemasta. Silti Clarissa itse on pohtinut kuolevaisuuttaan lähes koko päivän pyöriessään muistoissaan.
”Death was defiance. Death was an attempt to communicate; people feeling the impossibility of reaching the center which, mystically, evaded them; closeness drew apart; rapture faded; one was alone. There was an embrace in death.”
Kuten sanottu, Mrs Dalloway ei ole kirja, josta saa otteen tapahtumien kautta. Se on ihmisten salaisia ajatuksia, toiveita, kaipuuta, pelkoja, sosiaalisen pääoman merkitystä, elämänvalintojen punnitsemista. Ja juhlat. Pinnallisen ja syvällisen yhdistelmä. Se on ajatusten virtaa, joka poukkoilee ihmisestä toiseen ja jota tahdittaa kaikkien yhteisesti kuulema Big Benin ilmoitus ajan kulumisesta.
Kesäkuussa 1923 Woolf kirjoittaa päiväkirjaansa:
”But now what do I feel about my writing? – this book, that is, The Hours, if thats its name? One must write from deep feeling, said Dostoevsky. And do I? Or do I fabricate with words, loving them as I do? No I think not. In this book I have almost too many ideas. I want to give life & death, sanity& insanity; I want to criticise the social system, & to show it at work, at its most intense—”
Tätä kaikkea hän onnistuukin kirjassa välittämään. Minua ei juonettomuus häiritse, ihmisten ajatusten liikkuminen ja näiden pään sisään pääseminen on herkullista. Juhlat muodostavat kiinnostavan kiintopisteen. Mrs Dalloway tunnistaa, että hänelle nauretaan innostuksesta juhliin, sehän on niin pinnallista. Hän itse pitää juhlien järjestämistä taitona: ”They’re an offering.”
”It was an offering to combine, to create; but to whom?”
Kiinnostavaa on myös ihmisen sosiaalisen ja sisäisen minuuden pohdinta:
”Every time she gave a party she had this feeling of being something not herself, and that very one was unreal in one way; much more real in another.”
Miksi juhlat olisivat pinnallinen tapahtuma? Eikö ihmisen kokoontuminen toisten kanssa ole lopulta koko homman, jota elämäksi kutsutaan, juju?
”All the same, that one day should follow another; Wednesday, Thursday, Friday, Saturday; that one should wake up in the morning; see the skye; walk in the park; meet Hugh Whitbread; the suddenly in came Peter; then the roses; it was enough. After that, how unbelievable death was! – that it must end; and no one in the whole world would know how she had loved it all; how, every instant…”
Kiinnostava sivuhahmo on myös Mr Dalloway, joka haluaa osoittaa vaimolleen rakkauttaan. Mutta kun se ei ole niin helppoa. Hän päätyy ostamaan tälle ruusuja.
”Here he was walking across London to say to Clarissa in so many words that he loved her. Which one never does say., he thought. Partly one’s lazy; partly one’s shy.”
On sääli olla koskaan sanomatta, mitä tuntee, hän pohtii kävellessään onnellisena kotia kohti.
”Indeed his own life was a miracle; let him make no mistake about it; here he was, in the prime of life, walking to his house in Westminster to tell Clarissa that he loved her. Happiness is this, he thought.”
Kuitenkin myöhemmin suluissa todetaan, ettei hän lopulta kyennyt sanomaan rakastavansa vaimoaan, ei suoraan niillä sanoilla ainakaan.
Mr Dallowayhin on tietysti vähän ristiriitainen suhde ottaen huomioon tämän vehtailun Woolfin esikoisromaanissa The Voyage Out, jossa tämä lähenteli päähenkilöä vaikka oli vaimonsa kanssa matkalla… Tässä kirjassa Mr Dalloway on sympaattinen hahmo, hieman politiikassa epäonnistunut, pompöösi, mutta sydämellisen kömpelö hahmo.
Clarissa Dallowaysta on helppo ajatella, että tämä on pinnallinen hahmo. Lukija pääsee kuitenkin tutustumaan pinnan alle, eikä tämä vaikuta kovin pinnalliselta pohdinnoissaan.
”Like a nun withdrawing, or a child exploring a tower, she went, upstairs, paused at the window, came to the bathroom. There was the green linoleum and a tap dripping. There was an emptiness about the heart of life; an attic room.”
Omia elämänvalintojaan Mrs Dalloway tuntuu vertaavan Peter Walshiin, mieheen, johon on ollut rakastunut, mutta jonka hylkäsi Mr Dallowayn takia. Mitä jos…? hän tuntuu pohtivan. Kun Walsh sitten ilmaantuu ja kertoo olevansa rakastunut, Mrs Dalloway on mustasukkainen, ehkä ei edes perinteisellä tavalla naiselle Peteristä vaan ylipäänsä rakastumisesta, elämästä. Pitääkseen pahastumisen loitolla hän toteaa:
”’In love!’ she said. That he at his age should be sucked under in his little bow-tie by that monster!”
Kirja loppuu juhlien loppuun. Mrs Dalloway on tyytyväinen juhliinsa ja pääsee vihdoin seurustelemaan niiden ihmisten kanssa, joista pitää sen sijaan että emännöi ihmisiä, joilla on merkitystä, joilta haluaa jotain. Ennen sitä hän onnittelee itseään.
”But what an extraordinary night! She felt somehow very like him – the young man who had killed himself. She felt glad that he had done it; thrown it away while they on living.”
Kommentti tuntuu pinnalliselta, julmalta ja tökeröltä. Toisen ihmisen elämä ei merkitse muuta kuin että se onneksi ei pilannut kutsuja. Kun luen sen tällä kertaa, olen juuri katsonut Michael Cunninghamin kirjaan The Hours (suomeksi Tunnit, suomentajana Marja Alopaeus) perustuvan vuonna 2002 ilmestyneen saman nimisen elokuvan. Elokuvassa on kiinnostava kohtaus.
Virginia ja Leonard istuvat kotinsa olohuoneessa illalla keskustelemassa kirjasta, jota Virginia juuri kirjoittaa. Leonard kysyy Virginialta, että miksi jonkun täytyy kirjassa kuolla. Virginia vastaa, että jonkun täytyy kuolla, jotta muut osaisivat arvostaa elämäänsä.
Sellaisena kuin se on.
