“’No. I haven’t written any poetry for years,’ he replied. ‘But all the same, I don’t agree with you. I think it’s the only thing worth doing.’
‘Why would you say that?’ she asked, almost with impatience, tapping her spoon two or three times against the side of her cup.
‘Why?’ Ralph laid hands on the first words that came to mind. ‘Because, I suppose, it keeps an ideal alive which might die otherwise.’”
Juuri tässä maailmantilanteessa Ralph Denhamin sanat Katherine Hilberylle tuntuvat lohduttavilta ja tärkeiltäkin. Ehkä runous ja kirjallisuus auttavat ylläpitämään toivoa ja ihanteita.
Night & Day on yllättävän kiinnostava teos, vaikka siitä voisi ajatella sen olevan kevyt välipala matkalla kohti merkittävämpiä Woolfin teoksia. Kirjasta sanotaan sen olevan Woolfin osoitus siitä, että tämä osaa perinteisen romaanin kirjoittamisen, jonka osoituksen jälkeen hän voi siirtyä kokeellisempaan ilmaisuun. (Ja niin tapahtuikin seuraavassa kirjassa Jacob’s Room). Night & Day on kirjoitettu vuosina 1917-1919 ja se ilmestyi noin vuosi 1. maailmansodan loppumisen jälkeen. Osa lukijoista/kriitikoista piti sitä paheksuttavana, että kirjassa ulkomaailman tapahtumat eivät tunnu vaikuttavan mihinkään hahmojen rakkauselämän saadessa pääosan.
Yö ja päivä (1919) on romaani, joka käsittelee rakkautta, avioliittoa, älyllistä itsenäisyyttä ja yhteiskunnan odotuksia, erityisesti naisten asemaa edvardiaanisessa Englannissa.
Esseessään Women and Fiction vuodelta 1929 Woolf kirjoittaa kuinka kun nainen ryhtyy kirjoittamaan romaania, hän haluaa muuttaa myös vakiintuneita arvoja – tehdä vakavaksi sen, mikä miehestä vaikuttaa vähäpätöiseltä, ja vähäpätöiseksi sen, mikä hänelle on tärkeää. Woolf tiedosti, että siitä naista tietenkin arvostellaan; ”vastakkaista sukupuolta edustava kriitikko on aidosti ymmällään ja hämmästynyt yrityksestä muuttaa vallitsevaa arvoasteikkoa ja näkee siinä pelkän näkemyseroisuuden sijaan näkemyksen, joka on heikko, vähäpätöinen tai sentimentaalinen, koska se poikkeaa hänen omastaan.”
Woolf ei pelännyt kirjoittaa kuinka halusi, määritellä mikä on missäkin ajassa tärkeää ja olla välittämättä siitä mistä saa tai pitää kirjoittaa.
Silti ei voi väittää, etteikö Woolf tässä teoksessa olisi yhteiskunnallinen.
Kirjassa on oikeastaan kaksi punaista lankaa: yhteiskunnalliset roolit ja niiden muuttuminen ja toisaalta romanttiset suhteet ja niissä roolien muuttuminen.
Tarina seuraa Katharine Hilberya, etuoikeutettua nuorta naista kirjallisesta perheestä, joka kamppailee perinteisten avioliitto-odotusten ja oman älyllisen täyttymyksensä kaipuun välillä. Hän joutuu valitsemaan kahden kosijan välillä: William Rodney on perinteinen ja tärkeilevä runoilija, kun taas Ralph Denham on intohimoinen, mutta taloudellisesti kamppaileva juristi. Samaan aikaan Mary Datchet, naisasialiikkeeseen kuuluva itsenäinen nainen, toimii vastakohtana Katharinelle, edustaen uutta naistyyppiä, joka asettaa työn ja poliittisen toiminnan avioliiton edelle konventioista välittämättä.
Kirjasta sanotaan, että se noudattaa perinteisempää kerrontarakennetta, muistuttaen 1800-luvun romaaneja, kuten Jane Austenin ja George Eliotin teoksia. Siitä huolimatta romaani keskittyy vielä vahvemmin hahmojen sisäiseen elämään ja yhteiskunnallisten konventioiden rajoittavuuteen kuin vaikkapa Jane Austenin teokset.
Luin jokunen vuosi sitten Woolfin Common Reader -kirjaa, jossa tämä arvioi kirjailijoita ja yllätyin, että hän arvosti Jane Austenin niin korkealle. Kun luin ensimmäisen kerran Night & Day kirjan homma loksahti kohdilleen. Woolf paitsi arvosti ja ihaili, myös itse kirjoitti ”austenmaisesti”. Mielestäni syvemmin, mutta jotain samaa tunnelmaa tässä on.
Lopulta Yö ja päivä kyseenalaistaa tiukat sukupuoliroolit ja kuvaa ristiriitaa henkilökohtaisten toiveiden ja yhteiskunnallisten vaatimusten välillä maailmassa, joka on murroksessa.
Naisten roolit, odotukset ja pettymykset, toiveet ja tulevaisuus näkyvät kahden päähenkilön Maryn ja Katherinen elämän kautta selkeästi. Molemmat haluavat ”oman huoneen”, itsenäisyyden ja oikeuden päättää elämästään ja työstään. Kumpikaan ei oikeastaan halua naimisiin. Mary on valinnut voimakkaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Katherine on perinteisempien rooliodotusten vanki, joka ei haluaisi mennä naimisiin, mutta ei näe muutakaan vaihtoehtoa.
Hän melkein menee naimisiin väärän miehen kanssa koska “’… partly, I admit – I’m being quite honest with you, and you mustn’t tell anyone – partly because I want to get married. I want to have a house of my own. It isn’t possible at home. It’s all very well for you Henry; you can go your own way. I have to be there always.”
Mitä hän sitten haluaisi tehdä?
“’I should like,’ she began, and hesitated quite a long time before she forced herself to add, with a change of voice, ‘to study mathematics – to know about the stars.’”
Katherine kysyy Rodneylta, että suositteleeko tämä hänelle avioliittoa:
“Certainly I should. Not for you only, but for all women. Why, you’re nothing at all without it; you’re only half alive; using only half your faculties; you must feel that for yourself.”
Teoksen yksi punainen lanka on kuvata sosiaalista muutosta. Woolf kuvaa yhteiskunnan ensiaskelia kohti naisten äänioikeutta ja aktivismia, perustuen myös omiin ristiriitaisiin kokemuksiinsa sufragettijärjestössä. Hän asettaa vastakkain Katharinen älyllisen pyrkimyksen uuteen naisen rooliin romanttisessa suhteessa ja Maryn hiljaisen, mutta intohimoisen itsenäisyyden ja vapauden romantiikan ulkopuolella. Näiden kahden naisen kautta Woolf kartoittaa miesten ja naisten välisen tasa-arvon kasvua ja sitä kuinka uusi sukupolvi rakentaa uusia malleja olla ja elää.
Kirjassa on jälleen kiinnostavia pieniä vihjeitä perinteisestä/vanhasta miehisestä ajattelusta, vähän koomisiakin. Kun herra Hilbery saapuu huoneeseen ja “more solid part of the evening began”. Tai tokaisu Katherinelle: “You’ve the feminine habit of making much of details. You don’t see when things matter and when they don’t.”
Toisaalta rouva Hilbery toteaa: “’It’s very dull that you can only marry one husband, certainly,’ Mrs Hilbery reflected. I always wish that could marry everybody who wants to marry you. Perhaps they’ll come to that in time…”
Pitkässä kohtauksessa Maryn ja Ralphin välillä, jossa molemmat ovat ajatuksissaan, toivovat toiselta jotain, mutta eivät saa sitä, arvailevat toisen ajatuksia, lopulta Ralph miettii: ”’Here, he thought, ’is where we differ from women; they have no sense of romance.’”
Voisiko sanoa, että yhteiskunnallinen osa kirjasta edustaa yö ja päivä tematiikkaa siltä osin, että uuden ja vanhan ajattelun ero on kuin yöllä ja päivällä? ”he merely seemed to realize, rather languidly, that Cyril had behaved in a way which was foolish, because other people did not behave in that way.”
Kirjan toinen punainen lanka taas, ihmisten väliset suhteet, edustaa pikemminkin jotain yön ja päivän välitilaa, ihmisten välinen yhteys on epämääräistä, arvuutteluakin.
”Their physical closeness was to him a bitter enough comment upon the distance between their minds.”
Ihmissuhteiden osalta kirja on soutamista ja huopaamista. Toisaalta odotusten ja soveliaisuuden takia, toisaalta ihmisten tunteiden liikkuessa suuntaan ja toiseen. Yhtenä hetkenä toinen näyttäytyy rakastettavimpana olentona, toisena tämä ei tunnu herättävän mitään kiinnostusta. Iso osa tunteesta toista kohtaan syntyy omassa mielessä, kuvitelmissa, odotuksissa ja toisaalta odotusten epärealistisuudesta ja todellisen ihmisen epätäydellisyydestä. Kuinka toinen voisi koskaan ymmärtää toista täydellisesti?
“… she knew that any intercourse between people is extremely partial; from the whole mass of her feelings, only one or two could be selected for Henry’s inspection, and therefore she sighed.”
Kirjassa liikutaan ihmisten pään sisällä. Jokainen suunnittelee mitä sanoo ja kuinka käyttäytyy, kun näkee toisen, kun tilanne sitten on päällä se ei sujukaan kuvitelmien mukaisesti.
”It was true that he had been happier out in the street, thinking of her, than now that he was in the same room with her.”
Seuraa perinteisiä romanttisen komedian väärinkäsityksiä, kunnes lopulta draama päättyy onnellisesti.
”Hänen täytyi nyt tottua siihen, että joku jakoi hänen yksinäisyytensä.”
Kirja loppuu mielettömän hienosti ajatukseen siitä, Kuinka pari rakentaa oman todellisuuden. Se rakentuu konkretian ja haaveiden kautta. Molempia tarvitaan. Yö ja päivä?
“Together they groped in this difficult region, where the unfinished, the unfulfilled, the unwritten, the unreturned, came together in their ghostly way and wore the semblance of the complete and the satisfactory. The future emerged more splendid than ever from this construction of the present. Books were to be written, and since books must be written in rooms, and rooms must have hangings, and outside the windows there must be land, and an horizon to that land, and trees perhaps, and a hill, they sketched a habitation for themselves upon the outline of great offices in the Strand and continued to make an account of the future upon the omnibus which took them towards Chelsea; and still, for both of them, it swam miraculously in the golden light of a large steady lamp.”
Kolmas ulottuvuus, vai voisiko sanoa yksi kirjan päähenkilöistä on Lontoo. Se tuntuu heijastelevan ihmisten tunnetiloja tai jopa luovan niitä. Hienosti Woolf kirjoittaa siitä, kuinka se minkä reitin valitsee, vaikuttaa siihen millaisia ajatuksia ajattelee, millaisia tunteita kokee. Ei vain inhimillinen vuorovaikutus vaan myös vuorovaikutus ympäristön kanssa luo todellisuutta.
“She looked desperately at the smooth-bowled pipes, and wondered – should she walk on by the Strand or by the Embankment? It was not a simple question, for it concerned not different streets so much as different streams of thought. If she went by the Strand she would force herself to think out the problem of the future, or some mathematical problem; if she went by the river she would certainly begin to think about things that didn’t exist – the forest, the ocean beach, the leafy solitudes, the magnanimous hero.”
Kirjan esipuheessa Suzanne Raitt (kirjallisuudentutkija ja professori, joka tunnetaan erityisesti modernismin, Virginia Woolfin ja sukupuolentutkimuksen asiantuntijana) kirjoittaa kuinka Katharine Hilberyn esikuvana on Vanessa Bell, Virginia Woolfin sisar. Päiväkirjassaan 22.4. 1918 Virginia on kirjoittanut: “I’ve been writing about you all morning, and have made you wear a blue dress”. Eihän siinä meinannut lukemisesta tulla mitään, kun etsin koko ajan kohtaa, jossa Katherinella olisi sininen mekko päällään. Lopulta se löytyi, vasta sivulta 362:
“Cassandra was impressed again by Katherine’s maturity; and, as she enveloped herself in the blue dress which filled almost the whole of the long looking-glass with blue light and made it the frame of a picture, holding not only the slightly moving effigy of the beautiful woman, but shapes and colours of objects reflected from the background, Cassandra thought that no sight had ever been quite so romantic.”
Huh. Mysteeri ratkaistu.
Kirjan hienoimman lauseen sanoo Mary (joka muutoinkin oli suosikkihahmoni kirjassa):
“What was the good, after all, of being a woman if one didn’t keep fresh, and cram one’s life with all sorts of views and experiments?”
Pätenee muidenkin elämään kuin vain naisten.
Toisen hienon lauseen sanoi Katherinensa lopulta saava Ralph:
“It was better, on the whole, to risk present discomfiture than to waste an evening bandying excuses and constructing impossible scenes with this uncompromising section of himself.”
The Paris Review toteaa teoksesta, että Yö ja päivä on välttämätön niille (meille!), jotka haluavat seurata, kuinka Virginia Woolf vähitellen kasvaa kirjailijana, josta tulee yksi modernismin suurista mestareista.
”Woolf käytti tätä romaania oman muotonsa murtamiseen, ja sen jälkeen hän pystyi vihdoin kirjoittamaan juuri kuten halusi. Hänen seuraava teoksensa, Jacob’s Room, rikkoisi jo täysin perinteisen romaanimuodon, ja Forsterkin lopulta myönsi: ”Uudenlainen kaunokirjallisuus on ilmestynyt näkyviin.” Jos näin on, Yö ja päivä on tuo nopeasti ohi vilahtava haamu aallon valossa – varoitus siitä, että uusi kirjallisuuden aalto on jo lähellä.”
