9.10.1927
Kirje Virginia Woolfilta Vita Sackville-Westille
”Yesterday morning I was in despair … I couldn’t screw a word from me; and at last dropped my head in my hands: dipped my pen in the ink, and wrote these words, as if automatically, on a clean sheet: Orlando: A Biography. No sooner had I done this than my body was flooded with rapture and my brain with ideas. I wrote rapidly till 12 … But listen; suppose Orlando turns out to be Vita…”
Orlando on kuin rakkauskirje Vitalle, sen alkuperäinen käsikirjoitus löytyy Sackville-Westin kartanosta, Knole Housesta, ja sen kirjoittaminen oli Woolfin omien sanojen mukaan kuin leikkiä, helppoa ja vaivatonta. The Times Literary Supplementin aikalaisarvion mukaan:
”Never, perhaps, has Mrs Woolf written with more verve: certainly she has never imagined more boldly.”
Orlando toteaa romaanissa lopulta, että:”Bad, good, or indifferent, I’ll write, from this day forward, to please myself.” Woolf teki ehkä niin, pidäkkeettä, Orlandossa. Ehkä siitä voi löytää yhtymäkohtia Woolfin ihastumisen tilaan, hurmioon. Kirjassa Orlando kuvaa omaa rakastumistaan Sashaan: ”A million candles burnt in him without his being at the trouble of lighting a single one.”
Kirja on (häikäisevän) hämmentävä Woolfin jatkumossa, kummallisuus, ilakoiva ja toisaalta yhtä aikaa sieltä löytyy samoja teemoja kuin aikaisemmissa. Ehkä vahvimpana Sally Potterin Orlando-elokuvankin näkökulma: mitä on olla nainen (tai mies), kuinka sosiaalinen konteksti luo rooleja, joihin tulee mukautua – vai tuleeko?
Kirjan alussa oli vaikea olla ajattelematta Orlandoa Tilda Swintonina sillä tämän tulkinta elokuvassa oli niin vahva ja hieno. Haittasiko se sitten lukemista? Eipä juurikaan. Kirja oli kuitenkin – kuten aina – monitulkintaisempi ja rikkaampi kuin elokuva (vaikka pakko sanoa, että tässä tapauksessa elokuva oli todella upea).
Kirjana Orlando oli moniulotteisempi ja hienompi kuin muistin. Saattaahan olla, että minussakin, kuten romaanin Orlandolla, on nyt enemmän minuus-kerroksia kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Kirja alkaa kertojan äänellä, mutta ensimmäinen lause, jonka Orlando, mies, lukijalle sanoo, on: I am alone.” Olen yksin.
Kirjaa sävyttää etsintä, mysteerinä elämä: mitä on elämä, mitä on olla mies tai nainen, ihminen, mitä on avioliitto, mikä on elämän tarkoitus ja mikä on tärkeintä. Orlando pohtii, että kokeakseen täyttymystä tulee olla ”life and a lover”. Rakastajia on helppo haalia (niin miehenä kuin naisenakin), mutta elämä tuntuu lipuvan käsistä. Tuttu tunne. Tässäkö tämä nyt oli? Mitä sitten?
Kysymys ajasta, sukupuolesta ja identiteetistä ovat ehkä kiinnostavimmat kirjassa. Sukupuoli toki sen näkyvin osa: muuttuuhan Orlando miehestä naiseksi ja siitä on seurauksia.
Sukupuoli ja identiteetti
Sukupuoli on Orlandossa liukuva ja rakennettu kokonaisuus: Orlando muuttuu naiseksi, mutta pysyy samana ihmisenä. Sukupuoli ei määritä minuutta, vaan on osa sen muuntuvuutta. Orlando on kolmekymppiseksi mies, jonka jälkeen muuttui naiseksi.
”Orlando had become a woman – there is no denying it. But in every other respect, Orlando remained precisely as he had been. The change of sex, though it altered their future, did nothing whatever to alter their identity. Their faces remained, as their portraits prove, practically the same.”
Vaatteilla ja sosiaalisella kontekstilla on iso merkitys ahtaille sukupuolirooleille. Pukeutuminen vaikuttaa siihen, miten ihminen kokee maailman ja erityisesti miten maailma kokee hänet.
”The change of clothes had, some philosophers will say, much to do with it. Vain trifles as they seem, clothes have, they say, more important offices than merely to keep us warm. They change our view of the world and the world’s view of us.”
”Thus, there is much to support the view that it is clothes that wear us and not we them: we may make them take the mould of arm or breast, but they mould our hearts, our brains, our tongues to their liking. So having now worn skirts for a considerable time, a certain change was visible in Orlando, which is to be found if the reader will look at page 111, even in her face.”
Orlando pohtii, että vaikka sukupuolet ovat erilaisia, ne sekoittuvat. Jokaisessa ihmisessä tapahtuu jatkuvaa heiluntaa sukupuolesta toiseen, ja usein vain vaatteet ylläpitävät miehen tai naisen ulkoista olemusta, vaikka pinnan alla sukupuoli voikin olla toisenlainen kuin miltä se näyttää.
Kiinnostavasti, poiketen Woolfin aikaisemmista teoksista, Orlandossa sekä nainen että mies ovat rooleineen naurettavia. Orlando on nyt ollut molempia, tuntee molempien sisäiset ja piilossa olevat salaisuudet ja huomaa, kuinka ihminen on laaja ja monenlainen, mutta rooli on ahdas ja puristava kuin vankila.
Orlando pohtii kuinka ”tuhannet vihjeet ja arvoitukset, jotka ennen olivat hänelle hämäriä, kävivät selkeiksi. Nyt se hämäryys, joka erottaa sukupuolet toisistaan ja kätkee lukemattomia epäselvyyksiä varjoonsa, oli poissa.”
”Different though the sexes are, they intermix. In every human being a vacillation from one sex to the other takes place, and often it is only the clothes that keep the male or female likeness, while underneath the sex is the very opposite of what it is above.”
Yhteiskunta ja sukupuoliroolit
”She was becoming a little more modest, as women are, of her brains, and a little more vain, as women are, of her person.”
Muuttuessaan naiseksi Orlando huomaa monia asioita: hänellä ei ole niitä oikeuksia, joita miehillä on, toisaalta häntä ”suojellaan”, ja hän pohtii pitääkö siitä vai ei? ”Therefore, I should have to trust to the protection of a bluejacket. Do I object to that? Now do I?”
Entä pitääkö miehen mielipidettä aina kunnioittaa vain siksi, että tämä on mies?
”Must I then begin to respect the opinion of the other sex, however monstrous I think it?”
Ja kuinka rakkausasiat toimivat?
”Then she had pursued, now she fled. Which is the greatest ecstasy? The man’s or a woman’s? And are they not perhaps the same?”
Milloin ja mitä nainen saa ajatella, kirjoittaa? Orlando pohtii ajan henkeä ja kuinka se vaikuttaa siihen, millainen pitää olla, kuinka sopeutua sosiaaliseen kontekstiin, joka sattumanvaraisesti on päättänyt vaikkapa sen, että nainen on ”heikompi” ja suojeltava, ilman tasa-arvoisia oikeuksia miehen kanssa.
”…as long as she thinks of a man, nobody objects to a woman thinking…”
”…as long as she writes little notes nobody objects to a woman writing…”
Vertaillessa (ajan hengen mukaisia) kuvia miehestä ja naisesta, Orlando huomaa eroja:
”… though both are undoubtedly one and the same person, there are certain changes. The man has his hand free to seize his sword, the woman mustu se hers to keep the satins from slipping from her shoulders. The man looks the world full in face, as if it were made for his uses and fashioned to his liking. The woman takes a sidelong glance at it, full of subtlety, even of suspicion. Had they both worn the same clothes, it is possible that their outlook might have been the same.”
Mies katsoo suoraan, haastaa, nainen katsoo sivusilmällä, kuten tarinan sivuhenkilön kuuluu…
Aika ja sen kokeminen
”The mind of man, moreover, works with equal strangeness upon the body of time. An hour, once it lodges in the queer element of the human spirit, may be stretched to fifty or hundred times its clock length; on the other hand, an hour may be accurately represented on the timepiece of the mind by one second.”
Aikaa Orlando toki miettii senkin takia, että ei kuole vaan elää vuosisatoja. Aika, kuten Orlando havaitsee, on subjektiivinen käsite. Ihmisen kokemus ajasta ei vastaa kellonaikaa; tunne voi venyä vuosisadoiksi tai tiivistyä sekunneiksi. Orlando saattoi lähteä aamiaisen jälkeen ulos kolmekymppisenä miehenä ja palata päivälliselle vähintään viisikymmentäviisivuotiaana. Toiset viikot lisäsivät hänen ikäänsä vuosisadan, toiset vain kolme sekuntia. Orlando pohtii, kuinka ihmisen elämän keston arvioiminen on mahdotonta, sillä samalla kuin se on ikuisuus, se on ”lyhyempi kuin ruusunlehden putoaminen maahan”. Elämän mielekkyys tai tarkoitus ei liity aikaan vaan käsitykseemme siitä ajasta ja lopulta siihen, mitä se ”life” meille tarkoittaa. Millä täytämme ajan?
Orlandon vuosisatojen ajan rakentuva identiteetti paljastaa jatkuvasti uusia kerroksia tämän minuuteen.
Orlandolla on myös pieni Proustilainen hetki: pelkkä mustekynän kastaminen mustepulloon voi herättää muistojen kokonaisen vyöryn.
”Memory runs her needle in and out, up and down, hither and thither. We know not what comes next, or what follows after.”
Minuus ja moninaiset identiteetit
Orlando on parhaimmillaan identiteettileikki, roolien kokeilu ja niiden paljastaja. Orlando toteaa:
”she had a great variety of selves to call upon.”
Hienossa monologissa kirjan loppupuolella Orlando puhuu itselleen (tai kirjoittaa?) kuinka on
lopen kyllästynyt tiettyyn minäänsä ja haluaa toisen. Roolista/minästä toiseen purjehtiminen ei kuitenkaan ole ihan mutkatonta. Siirtymät ovat hankalia, se minä, jota kutsuu ei tulekaan paikalle tilattuna. Olosuhteet eivät ole aina hallittuja. Omaan minään, käsitykseen tai tarinaan itsestä on mahdollista kyllästyä, uuden rakentaminen ei tapahdu kuitenkaan tyhjästä – vaikka Orlando sitä ehkä yrittää ”kuollessaan” roolien välillä eli vaipuessaan usean päivän uneen.
Onko minuus löydettävissä kirjoittamisen kautta? Vai onko minuus nimenomaan yhdistelmä elämää ”life”, joka voi olla kirjoittamista tai äitiyttä (tai molempia kuten Orlandolla lopussa) ja rakkautta ”lover”, kuten myös Orlandolla lopussa.
”Whom can I lean upon?”
It was not Orlando who spoke, but the spirit of the age.”
”Everyone is mated except myself.”
”Such thoughts had never entered her head before.”
Sosiaalisen kontekstin ”vankina” Orlando haluaa naimisiin: elämä on naiselle sitä?
Päästyään/jouduttuaan naimisiin, hän kuitenkin pohtii mitä avioliitto oikein on. Mies on merillä? Onko se avioliitto?
”If one liked him, was it marriage? If one liked other people, was it marriage? And finally, if one still wished, more than anything in the whole world, to write poetry, was it marriage?”
Orlandolla on kaipuu omaan tilaan, kirjoittamiseen, mutta silti myös rakkauteen ja kumppanuuteen – voiko nainen yhdistää näitä?
Woolf ei olisi Woolf jos ei pohtisi myös kirjoittamista, kieltä ja luovuutta. Kirjoittaminen on itseilmaisua ja vapautta: ”kirjoitan tästä eteenpäin itseäni miellyttääkseni”. Runous, kirjoittaminen ovat lopulta korkein arvo:
”The poet’s, then, is the highest office of all… His words reach where others fall short.”
Woolf vaatii kirjallisuudelta ja kirjailijalta paljon: ”We must shape our words till they are the thinnest integument for our thoughts.”
Sanat eivät saa peittää ajatusta. Kirjan alkupuolella Orlando pohtii kuinka vihreä luonnossa ja sanoissa on eri asia: ”Green in nature is one thing, green in literature another. Nature and letters seem to have a natural antipathy; bring them together and they tear each other to pieces.”
Orlando kohtaa aiemmin ihailemansa runoilijan ja pettyy; myös runoilija on alistunut vaadittuihin kesyihin rooleihin:
”Orlando was unaccountably disappointed. She had thought of literature all these years …. as something wild as a wind, hot as fire, swift as lightening; something errant, incalculable, abrupt, and behold, literature was an elderly gentleman in a grey suit talking about duchesses.”
Kirjallisuus ei voi kunnioittaa establishmenttia, sen pitää olla vapaa ja etsiä totuutta.
Woolf pohtii selvästi myös omia kokemuksiaan masennuksesta kirjoittaessaan Orlandon ”kuolemista”.
”Has the finger of death to be laid on the tumult of life from time to time lest it rend us asunder. Are we so made that we have to take death in small doses daily or we could not go on with the business of living?”
”Had Orlando, worn out by the extremity of his suffering, died for a week, and then come to life again? And if so, of what nature is death and of what nature life?”
Eikö tässä ole yhteys Woolfin omiin sairauskohtauksiin, joiden aikana hän makasi sängyssä, oli kykenemätön kirjoittamaan ja elämään elämäänsä? Oliko hän silloin edes elossa? Ja toisaalta, olivatko nämä jaksot pakollisia äärimmäisten tunnetilojen tasoittamiseksi?
”…nothing thicker than a knifes’s blade separates happiness from melancholy…” ”…one is twin fellow to the other; and draws from this conclusion that all extremes of feeling are allied to madness…”
Romanin lopussa näyttää siltä, että Orlando saa kaiken: Hän ei ole enää yksin (vrt ensimmäiset sanat ”I am alone.”), hänellä on life (lapsi ja kirjoittaminen) and a lover (puoliso).
Lopun täyttymys ja yltäkylläisyys ehkä heijastavat Woolfin omaa elämäkokemusta näihin aikoihin.
Loppu oli silti pieni pettymys. Konventionaalinen loppu? Nainen saa miehensä ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti? Luettuani kirjan esipuheesta USA:laisen kirjallisuustutkijan, Sandra M. Gilbertin ajatuksia, sain toisenlaisen tulkintamahdollisuuden.
Gilbertin tulkinnan mukaan romaanin lopussa maskuliininen ja feminiininen energiat yhdistyvät – vita nuova, uusi elämä, syntyy ristiin menevien sukupuolipiirteiden kautta. Ihminen ei ole mies tai nainen vaan lähtökohtaisesti moniulotteinen ihminen. Uusi aika syntyy siitä, että kykenemme toimimaan ilman kategorioita, joiden kautta arvotamme ihmistä epätasa-arvoisesti.
Ihan vielä, vaikka Orlandon ilmestymisestä on melkein 100 vuotta, emme todellisessa elämässä ole siellä.
