”They were free of roads, free of mankind, and the same exhilaration at their freedom ran through them all.”
The Voyage Out, Virginia Woolfin esikoinen on kirja, jossa on monta teemaa. Kirjassa ryhmä englantilaisia matkustaa Etelä-Amerikkaan lomailemaan. Osa asuu hotellissa, joka on seurapiirielämän keskittymä ja Rachel, tämän täti Helen ja tämän mies Ridley Ambrose asustavat erillisessä talossaan. Sosiaalinen kanssakäyminen on vilkasta, kirja keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja havainnoi niiden kautta ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä olevia ristiriitoja. Ja itse elämänkin ristiriitoja, valintojen tuskaisuutta. Päähenkilönä toimiva Rachel löytää matkalta rakkauden, mutta kuolee ennen onnellista loppuaan. Kirjan viimeinen luku tuntuu alleviivaavan ihmisen mitättömyyttä: lomailu jatkuu kuin ennenkin, Rachel on unohdettu jo seuraavana päivänä. Ihminen keskittyy lähinnä itseensä, muut ovat pieniä anekdootteja, sivuhenkilöitä ihmisen omassa ja itseen keskittyvässä tarinassa. Ihmisten vahvat tunteet (onko toisella edes vahvoja tunteita Woolf tuntuu kysyvän) ohittavat toisensa. Voiko toinen koskaan oikein tajuta toista ihmistä?
”To feel anything strongly was to create an abyss between oneself and others who feel strongly perhaps but differently.” Siksikö tunteet pitää peittää tapojen ja etiketin alle?
Vapaus
Itselleni The Voyage Out on erityisesti kirja vapaudesta. Vapaudesta liittyen kansalaisuuteen, konventioihin, rooleihin. Vapaudesta ajatuksiin (joita ei sanota ääneen). Vapaudesta omiin valintoihin. Vapaudesta olla kiinnittymättä vain yhteen. Vapauden menettäminen
”Why should one be shut up all by oneself in a room?”
”…she wanted many more things than the love of one human being – the sea, the sky.”
Kirjan alku asettaa kuin näyttämölle yhden hahmon toisensa jälkeen ja asetelman. Ensinnäkin kaikki ovat vähän vieraassa tilassa ja ympäristössä: laivassa kohti tuntematonta. Muutokseen liittyy epämukavuutta (kuten muutoksiin aina), irtaudutaan kirjaimellisesti tutusta ja turvallisesta.
“The preliminary discomforts and harshness, which generally make the first days of a sea voyage so cheerless and trying to the temper, being somehow lived through, the succeeding days passed pleasantly enough.”
Ulkoiset tapahtumat tuntuvat olevan vain symboliikkaa sisäisille maailmoille. Tavallaan romaani liikkuu siinä mitä ei sanota ääneen (kuten Terence Hewetin työstämän kirjan nimi: Silence XXX). Kiinnostavinta Woolfissa on ihmisten sisäisten maailmojen (myrskyt) ristiriita ulkoiseen (tyyneen). Erityisesti tämän ristiriidan kokee päähenkilönä oleva nuori nainen Rachel:
“All round her were people pretending to feel what they did not feel, while somewhere above her floated the idea which they could none of them grasp, which they pretended to grasp, always escaping out of reach, a beautiful idea, an idea like a butterfly.”
Virginia Woolfille niin meri kuin musiikkikin olivat tärkeitä elementtejä, toistensa kaltaisia. Meri on elävä, villi ja vapaa. Musiikki ilmaisee tunteita paremmin kuin sanat.
“Susan rose. ‘I think this has been the happiest night of my life!’ she exclaimed. ‘I do adore music,’ she said, as she thanked Rachel. ‘It just seems to say all the things one can’t say oneself.’ She gave a nervous little laugh and looked from one to another with great benignity, as though she would like to say something but could not find the words in which to express it.”
Siinä missä ihmiset kohteliaisuuttaan tai tapojen vuoksi piilottavat todelliset ajatuksensa ja tunteensa pinnalliseen juoruiluun ja kohteliaisuuksiin, musiikki päästää tunteet vapaiksi.
”It appeared that nobody ever said a thing they meant, or ever talked of a feeling they felt, but that was what music was for.”
Rachel ihmettelee miksi Hewet kirjoittaa romaania, tämän pitäisi kirjoittaa musiikkia.
“’Novels,’ she repeated. ‘Why do you write novels? You ought to write music. Music you see’ – she shifted her eyes, and became less desirable as her brain began to work, inflicting certain change upon her face – ‘music goes straight for things. It says all there is to say at once. With writing it seems to me there’s so much’ – she paused for an expression, and rubbed her fingers in the earth – ‘scratching in the match-box. Most of the time when I was reading Gibbon this afternoon I was horribly, infernally, damnable bored!’”
Yhteiskunnallinen muutos
Irtautuminen omasta kotimaasta vapauttaa ihmiset tarkastelemaan imperiumiaan, tapojaan ja uskomuksiaan ulkoapäin ja ehkä radikaalimmin kuin mihin kotona olisi mahdollista. Uudet tuttavuudet ja matkan aikana muodostuvat sosiaaliset suhteet mahdollistavat nekin irtautumisen vanhasta, myös mielipiteissä. Kirjassa käsitellään niin miesten ja naisten välistä tasa-arvoa kuin kolonialismia, luokkajärjestelmää. Välillä tyyli tuntuu hyvin humoristiselta, niin avoimesti tunnutaan pilkkaavan vaikkapa miesten näkemyksiä naisista. Vaikkapa, kun Helen ja St John Hirst keskustelevat: “’There’s an abyss between us,’ said St John. His voice sounded as if issued from the depths of a cavern in the rocks. ‘You’re infinitely simpler than I am. Women always are, of course. That’s the difficulty. One never knows how a woman gets there.”
Toisesta, Rachelin eli naisen näkökulmasta toisen tyypittäminen sukupuolensa edustajaksi tuntuu siltä kuin itseltä vietäisiin oma identiteetti. Hewetin ja Rachelin välisessä keskustelussa Rachel pyytää anteeksi, kun puhuu liikaa. Hewet toteaa, että on todella kiinnostunut siitä mitä Rachel sanoo.
”’Why does it interest you?’ she asked.
‘Partly because you’re a woman,’ he replied. When he said this, Rachel, who had become oblivious of anything and had reverted to a childlike state of interest and pleasure, lost her freedom and became self-conscious. She felt herself at once singular and under observation…”
Hewet: “I’ve often walked along the streets where people live all in a row, and one house is exactly like another house, and wondered what on earth the women were doing inside.”
Naiset ovat kuin toistensa kopioita, ”toinen täsmälleen samanlainen kuin toinen”, jonka sisällä olevat tapahtumat ovat mysteeri. Mies on jotain aivan muuta. Kirjassa jokainen mies tuntuu ajattelevan näin, aste-eroja on ehkä vähän, mutta tämän perusteella mies ei ainakaan tule olemaan se, joka taistelee naiselle äänioikeuden. Satiiri saavuttaa huippunsa Clarissa Dallowayn (kyllä, hän on se Clarissa Dalloway, joka palaa Virginian tuotantoon myöhemminkin) pohtiessa sitä, kuinka on riippuvainen miehestään: ”I suppose I feel for him what my mother and women of her generation felt for Christ. It just shows that one can’t do without something.”
Osa naisista tuntuu edelleen tyytyväisiltä asemaansa toisen luokan kansalaisina, osa ei. Rachel kuuluu kapinallisiin.
Ennalta määrätyt roolit vankilana
Tämä nuori nainen miettii rakkautta (mistä tietää, että on rakastunut?) ja erityisesti sitoutumista avioliittoon.
Kirja on rytmiltään jotenkin hullunkurisen epätasainen. Yhtäältä tuntuu siltä, että kohtaukset etenevät hitaasti, asioita pohditaan ja märehditään, ihmisten olemuksissa on ehkä etelän lämmön aiheuttamaa laiskuutta ja vetelyyttä, juonessa myös. Toisaalta yhtäkkiä tapahtuu. Kun yhden luvun lopussa saadaan idea tansseista, seuraavan luvun alussa ollaan jo tanssilattialla. Kun Rachel ensin on terve kuin pukki, rakastunut ja menossa naimisiin, sairastuu ja kuolee tämä seuraavassa luvussa.
Tapahtumissa tuntuu olevan niin paljon symboliikkaa, että alan epäillä, josko näen merkityksiä mitä kirjailija ei ole välttämättä kirjaansa laittanut. Kuoliko Rachel siksi, että jopa kuoleman tuoma vapaus oli parempi kuin konventioiden pakottama avioliittovankila?
“He had observed how the shy happiness and surprise of the engaged couple had gradually been replaced by a comfortable, tolerant state of mind, as if they had already done with the adventure of intimacy and were taking up their parts.”
Pelkkä lupaus avioliitosta saa ihmiset Woolfin romaanin mukaan menettämään jotain itsestään, seikkailunhalun, jännityksen, elämän. Tilalle astuu ”rooli”, joka muodostuu vankilaksi, tottumukset ja valmiiksi tallattu polku ilman yllätyksiä. Naiselle avioliitto on pahempi kuin miehelle: ”They would settle down.”
Mitä jos ei halua asettua?
Kirjan esipuheessa englantilaisen kirjallisuuden professori Lorna Sage toteaa, että “She won’t be a ‘vessel’ carrying the culture’s codes, and reproducing its values. John Bayley has suggested that ‘Rachel dies, in effect, so as not to become a ‘character’.”
Eli Rachel kuolee koska ei halua toteuttaa edeltä määrättyä kohtaloa, tulla vain hahmoksi, jonkun vaimoksi.
Nerous ja ahdistus
Woolf kirjoitti tätä esikoistaan kauan. Hän on aloittanut jo 1909, ellei aikaisemminkin. Hän sairastui välissä, 1913 kun oli viimeistellyt käsikirjoitusta, hän yritti itsemurhaa. Kirja ilmestyi lopulta vuonna 1915. Woolf oli 33 vuotias.
”Few literary débuts have been more fraught with self-doubt, self-consciousness, ambition, and dread.”, toteaa Sage. Tällainen epävarmuus oli ominaista Woolfille myöhemminkin. Kirjan ilmestymiseen liittyi aina epävarmuutta ja ahdistusta.
Woolf on parhaimmillaan ollessaan ihmisen pään sisällä, kuvatessaan sitä kuinka ihminen ajattelee ja tuntee verrattuna siihen, kuinka ”pitäisi” ajatella ja tuntea. Toinen, jossa Woolf on ilmiömäinen on erityisesti luontoon liittyvät kuvaukset:
“The afternoon was very hot, so hot that the breaking of the waves on the shore sounded like the repeated sigh of some exhausted creature, and even on the terrace under an awning the bricks were hot, and the air danced perpetually over the short dry grass.”
Yhtäaikaa överiä ja toisaalta täysin luontevaa. Kieli on kaunista, soljuvaa ja kuvailevaa, mutta ei päälleliimattua ja liiallisen kikkailevaa. Sanat on harkittuja, ne on aseteltu kauniisti. Woolf on luomassa tyyliä, josta tulee hänen omansa ja jota ihailemme edelleen, 110 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen.
Pieni kiinnostava ajatus muuten liittyy ajatukseen lapsuudesta:
“It’s a fallacy to think that children are happy. They’re not; they’re unhappy. I’ve never suffered so much as I did when I was a child.”
Yleensähän ajatellaan, että lapsuus on ollut onnellista ja myöhemmin yritämme turhaan tavoitella tätä onnea. Sanna Nyqvist kirjoittaa kirjassaan Rannalla sen Virginia Woolf osiossa, kuinka ”Kun kaipaamme takaisin rannalle, kaipaamme todellisuudessa lapsen huolettomuutta ja vapautta, loputtomilta tuntuvia kesiä, auringon säteitä ja suolan pärskeitä.” Tämän kirjassa olevan lauseen jälkeen jään miettimään kaipasiko Woolf lapsuutta? Meri voi olla merkittävä avainkokemus siitäkin huolimatta, ettei se ole onnellinen?
Mitä Virginia Woolf antaa kirjallaan The Voyage Out nykyihmiselle?
Kirjassa on toki nykyihmiselle kohtia, jotka kiristävät päätä kuten vaikkapa ihmisten jaottelu: ”dark savages” ja ”white civilized men”. Brittiläiseen imperialismiin, kolonialismiin ja Brittiläiseen ylimielisyyteen suhtaudutaan kuitenkin irvaillen. Muutoinkin Woolf on kirjassaan kapinallinen, roolien odotuksia ravisteleva ja uskomuksia kumartelematon.
Inhimillisestä näkökulmasta Woolf ainakin tuntuu sanovan meille, että
- Irtautumalla normaaleista ympyröistä voi tarkastella elämää, tapoja ja tottumuksia terävämmin.
- Pidä huoli, että et kulje polkua, joka on odotettu, annettu tai matkittu? Sosiaalisen median aikakautena erityisesti sivuille vilkuilu ja vertailu luovat helposti vankilan, jonka rakentamiseen on itse syyllistynyt.
- Ole rohkea ja sano ääneen mikä mättää – asiat eivät muutu, jos kaikki hymistelevät
- Vapaus olla oma itsensä ja kulkea omaa polkuaan voi olla vaikeaa toteuttaa, mutta tekee elämästä seikkailun.
- Älä tyydy, taivu tai alistu.
