”’Yes, of course, if it’s fine tomorrow,’ said Mrs Ramsay. ’But you’ll have to be up with the lark,’ she added.”
”To her son these words conveyed an extraordinary joy, as if it were setteld, the expedition were bound to take place, and the wonder to which he had looked forward, for years and years it seemd, was, after a night’s darkness and a day’s sail, within touch.”
Mutta.
”’But,’ said his father, stopping in front of the drawing-room window, ’it wont be fine’.”
Virginia Woolfin Majakan keskiössä kulkee jännite odotuksen ja toteuman välillä. James, joka odottaa Majakalle menemistä, mutta jonka toive tyrmätään ”kuului jo kuusivuotiaana niihin, jotka eivät voi erotella tunteita toisistaan vaan antavat tulevaisuuden odotusten, iloineen ja suruineen, varjostaa käsillä olevan hetken” todetaan romaanin alussa.
””any turn in the wheel of sensation has the power to crystallise and transfix the moment upon which its gloom or radiance rests…”
Toisaalla on jännite naisen elämän odotuksen ja toteuman välillä. Mrs Ramsay on perinteinen kotiäiti lapsineen, Lily Briscoe taas lapseton, vapaa taiteilija. Sama jännite tuntuu olevan Mr Bankesin ja Mr Ramsayn välillä: toinen on lapseton leski, toinen kahdeksan lapsen isä, jolla riittää hulinaa ympärillään vaimostaan huolimatta. Milloin jää aikaa nerouden toteuttamiselle? Woolf käsittelee näitä oman aikansa jännitteitä ihmisten elämänvalintojen kautta ja tuntuu kyseenalaistavan ja toisaalta kuitenkin aidosti pohtivan sitä, mitä on hyvä elämä. Oman polun valinta ei ole niin yksinkertaista sillä ympärillä olevien valinnat myös houkuttavat. Kuten Mr Mr Bankes pohtii:
”the imputation of having dried and shrunk – for Ramsay lived in a welter of children, whereas Bankes was childless and a widower…”
Majakassa kuljetaan woolfmaiseen tapaan ihmisten päiden sisällä, ajatuksissa, menneessä ja tulevassa. Odotusten ja todellisuuden välimaastossa, kaikki tuntuu olevan vähän ilmassa. Paitsi osassa kolme, jossa talo on tavallaan kuollut, kun sillä ei ole asukkaita.
Majakka jakaantuu siis kolmeen osaan. Kirjallisuuskriitikot ja tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota romaanin kolmiosaiseen rakenteeseen, joka muistuttaa sonetin rakennetta:
- The Window – esittelee henkilöt ja tilanteen, vastaten sonetin okteettia.
- Time Passes – toimii siirtymänä, jossa tapahtuu suuria muutoksia, kuten kuolemaa ja hajoamista.
- The Lighthouse – tarjoaa synteesin ja sovituksen, muistuttaen sonetin sestettiä.
Ensimmäisessä osassa eletään odottavassa tunnelmassa, kesässä on yllin kyllin mahdollisuuksia niin ihmissuhteissa kuin muutenkin. Toisessa osassa sota ja kuolema varjostaa todellisuutta. Talo uinuu, vanhenee ja rapistuu. Kolmannessa osassa palataan rannikkoseudulle, nyt ilman äitiä, veljeä, vaimoa, lasta, muuttuneessa maailmassa. Keskeneräistä taulua maalataan uudelleen, elämän suuntaa puntaroidaan.
Kirja on täynnä kauniita lauseita, joita keräsin kuin simpukankuoria rannalta.
Lopulta kun tutkin niitä ne tuntuvat ihmisnäkökulmasta tyhjiltä, ontoilta. Woolf kuvaa kirjassa merta, rantaa, tunteitakin, mutta ihmiset jäävät ehkä vähän aavemaisiksi. Jokaista valaistaan vähän toisten näkökulmasta karikatyyrimäisesti ja toisaalta oman pään sisällä kompleksisesti. Millainen Mrs Ramsay todellisuudessa oli? Mitkä olivat hänen intohimonsa? Lily Briscoe tuntui ”elävimmältä” näistä. Mrs Ramsayn kautta tarkastellaan lapsuutta, turvallisuutta, mutta Mrs Ramsay on vähän liian täydellinen. Mietin myös sitä, kuinka Woolf on tietoisestikin kirjoittanut isän ja äitinsä Ramsay-pariskunnan kautta eloon, kuinka lopulta lapsi tietää melko vähän siitä mitä äidin tai isän päässä oikeasti liikkuu. Läheisissäkin väleissä vanhemman ja lapsen välissä on muureja, äidin sisällä salaisia sopukoita, joita ei avata omille lapsille.
Woolf piirtää Mrs Ramsaysta sallivan ja onnellisen oloisen naisen. Ja samalla kuvaa ehkä omaa ajatustaan idyllisestä lapsuudesta.
Crabs, she had to allow, if Andrew really wished to dissect them, ori f Jasper believed that one could make soup from seaweed, one could not prevent it; or Rose’s objects – shells, reeds, stones; for they were gifted, her children, but all in quite different ways.
Woolf on halunnut nostaa ehkä äitinsä jalustalle ja siksi ei todellisuudessa haluakaan luoda Mrs Ramsaysta monimutkaista henkilöä, jolla on myös ilkeitä tunteita tai ajatuksia? Ero vaikkapa Mrs Dallowayhin tuntuu isolta.
Löysin aikalaiskritiikistä New York Timesin kriitikon Louis Kronenbergerin arvion 8.5. 1927, jossa hän kiinnittää tähän huomiota. Kronenberger vertailee kritiikissään Majakan henkilöhahmoja Mrs. Dallowayn Clarissaan ja toteaa, että vaikka Mrs. Ramsay on vaikuttava, muut hahmot jäävät hänen mielestään yksiulotteisiksi ja vailla todellista intohimoa. Hänen mukaansa Woolfin henkilöt:
”…eivät koskaan astu alkukantaisten tunteiden alueelle: he eivät ole juuri lainkaan eläimellisiä.”
”In to the Lighthouse there is nobody who even approaches Clarissa Dalloway in completeness and memorability, but on a smaller and perhaps more persuasive scale Mrs Ramsay achieves powerful reality. The other characters are not fully alive because they are not whole enough. Most of them are one-dimensional fragments that have been created with great insight but insufficient vitality. They have minds, moods, emotions – but they get all three through creative intellect. For passion Mrs Woolf had no gift – her people never invade the field of elementary emotions: they are hardly animal at all.”
Kritiikki on kiinnostava peili odotuksille siitä, millainen on ”elävä” romaanihahmo. Woolfin modernismi ei rakentanut henkilöhahmoja tunteiden purkautumisen tai draaman kautta, ne eivät ole ”lihaa ja verta”, vaan tajunnanvirtaa, herkkiä hetkiä ja havaintoja, joiden kautta muodostuu kuva, ehkä vähän sumuinenkin. Ajattelen sen olevan tarkoituksellista. Woolf kirjoittaa usein päväkirjoissaan ja romaaneissaan siitä, kuinka ihmisiä on vaikea todella ”tuntea”, iso osa meistä on piilossa ja eri sosiaalisissa tilanteissa otamme erilaisia rooleja – olemme tavallaan eri henkilöhahmoja. Kuten Lily Briscoe pohtii:
How then, she has asked herself, did one know one thing or another thing about people, sealed as they were.
…life, from being made up of little separate incidents which one lived one by one, became curled and whole like a wave which bore one up with it and threw one down with it, there, with a dash on the beach.
Mr Ramsay – ja aika moni muukin Woolfin mieshenkilöhahmo – pohdiskelee lähinnä omaa nerouttaan, mutta tässä Mr Ramsay myös omaa epävarmuuttaan. Kuinka jäädä historiaan:
The very stone one kicks with one’s boot will outlast Shakespeare.
Ihminen on lopulta mitätön, mutta ottaa itsensä tosissaan.
Mr Tansley pohtii itsestään mahtipointisesti:
…he was Charles Tansley – a fact that nobody here seemed to realize; but one of these days every single person would know it. He scowled ahead of him. He could almost pity these mild cultivated people, who would be blown sky high, like bales of wool and barrels of apples, one of these days by the gunpowder that was him.
Mutta toisaalta on epävarma suhteessa muihin ihmisiin, erityisesti Lily Briscoehin.
She was telling lies he could see. She was saying what she did not mean to annoy him, for some reason. She was laughing at him. He was in his old flannel trousers. He had no others. He felt very rough and isolated and lonely.
Lily Briscoe miettii pitäisikö mennä naimisiin vai ei ja toisaalta on selvästi ihastunut Mrs Ramsayhin:
Could loving, as people called it, make her and Mrs. Ramsay one? for it was not knowledge but unity that she desired, not inscriptions on tablets, nothing that could be written in any language known to men, but intimacy itself, which is knowledge, she had thought, leaning her head on Mrs. Ramsay’s knee.
Mrs Ramsay pohtii ensimmäisessä osassa Jamesia ja samalla lapsuuden määrittäviä hetkiä:
… and she was certain that he was thinking, we are not going to the Lighthouse tomorrow; and she thought, he will remember that all his life.
Ja näin todella käy. Kirjan kolmannessa osassa James, nyt jo 17-vuotias nuori mies, pääsee majakalle, mutta kantaa edelleen kaunaa isäänsä kohtaan. Kaikki tuntuvat miettivän tavalla tai toisella elämän tarkoitusta, Lily sanoittaa sen näin:
The great revelation had never come. The great revelation perhaps never did come. Instead there were little daily miracles, illuminations, matches struck unexpetedly in the dark; here was one. This and that, and the other…
Ja näitä pieniä oivalluksen, valaistumisen hetkiä Majakka on täynnä.
…as, after a flight through the sunshine the wings of a bird fold themselves quietly and the blue of its plumage changes from bright steel to soft purple.”
Mrs Ramsay katselee yöllä majakan valoa:
…watching it with fascination, hypnotised, as it it were troking with its silver fingers some sealed vessel in her brain whose bursting would flood her with delight, she had known happiness, exquisite happiness, intense happiness, and it silvered the rough waves a little more brightly, as daylight faded, and the blue went out of the sea and it rolled in waves of pure lemon which curved and swelled and broke upon the beach and the ecstacy burst in her eyes and waves of pure delight raced over the floor of her mind and she felt, It is enough! It is enough!
Ihmisen osa taitaa kuitenkin olla haluaminen, pyrkiminen…
Lily Briscoe kolmannessa osassa katselee veneen lähestymistä majakka-saarelle.
Yes, the breeze was freshening. The boat was leaning, the water was sliced sharply and fell away in green cascades, in bubbles, in cataracts.
Kirjan loppu sulkeutuu majakan ympärille. Ne, jotka ovat odottaneet sinne pääsemistä, pääsevät sinne. Lily taas voittaa epävarmuutensa (Mr Tansley oli todennut, että naiset eivät osaa maalata tai kirjoittaa ja vaikka Lily suorastaan halveksii Charles Tanseya tämän mielipide vaikuttaa silti lamaannuttavasti) ja maalaa taulunsa valmiiksi. Jos oikein tulkitsen, maalaamalla keskelle majakan?
Lily pohtii, että elämässä ei ehkä olekaan mitään turvaa. Elämä ei ole kaava, jonka voi oppia. Elämässä ei ole opasta tai suojaa – vaan kaikki oli ihmettä, hyppyä ilmaan. Huvittavasti hän miettii, että ehkä jopa vanhemmille ihmisille elämä on edelleen tällaista: hätkähdyttävää, odottamatonta, tuntematonta. Elämässä ei olekaan sitä ”oikeaa” polkua. Ei pidä odottaa löytävänsä sitä oikeaa kohtaa mihin laittaa oma jälkensä. Lily oli odottanut keksivänsä oikean tavan maalata taulunsa ja pelännyt maalata viivaa kankaalle: yksi viiva kankaalle sitoo lukemattomiin riskeihin, toistuviin ja peruuttamattomiin (hän oli ajatellut) päätöksiin. Ajatus oli yksinkertainen, mutta yksi viiva muuttikin kaikki monimutkaiseksi: as the waves shape themselves symmetrically from the cliff top, but to the swimmer among them are divided by steep gulfs, and foaming crests.
Silti riski oli otettava.
So much depends then, thought Lily Bricoe, looking at the sea which had scarcely a stain on it, which was so soft that the sails and the clouds seemed set in its blue, so much depends, she thought, upon distance: whether people are near us or far from us; for her feeling for Mr. Ramsay changed as he sailed futher and futher across the bay.
With a sudden intensity, as if she saw it clear for a second, she drew a line there, in the centre. It was done; it was finished. Yes, she thought, laying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.
Sanoisin, että tämä on kirja oman identiteetin löytymisestä sisäisen kompassin kautta. Ja toisaalta voimakas osoitus siitä kuinka sosiaaliset odotukset, muiden ihmisten mielipiteet helposti ohjaavat meitä pelkäämään tai epäilemään omaa kutsumusta, elämänvalintoja, polkua. Vaikka mieshenkilöhahmot ovat helposti ironisia (…this admirable fabric of the masculine intelligence…, pohtii Mrs Ramsay) kuvaa Woolf kuitenkin hienosti jokaisen tarvetta tulla lohdutetuksi, rakastetuksi. Kuinka sillä, että kieltää tai kieltäytyy osoittamasta myötätuntoa tai rakkautta, on iso vaikutus toisen elämään silloinkin, kun sitä ei päältäpäin näe.
Olihan tämä nyt hieno kirja! Woolf itse kirjoittaa päiväkirjaansa kuukausi Majakan ilmestymisen jälkeen:
Monday 6 June 1927
”I think, however, I am now almost an established figure – as a writer. They don’t laugh at me any longer. Soon they will take me for granted. Possibly I shall be a celebrated writer. Anyhow, The Lighthouse is much more nearly a success, in the usual sense of the word, than any other book of mine.”
Virginia Woolf: Diaries, vol 3
Majakasta saaduilla rahoilla Woolfit ostivat ensimmäisen autonsa, jolla pariskunta myöhemmin ilmeisesti matkusti ensimmäistä kertaa Skotlannin länsirannikolle, jonne Woolf sijoitti Majakan tapahtumat vaikka todellisuudessa kuvasi kirjassa lapsuuden maisemaa St Ivesissa.
Jos mietit artikkelikuvaa niin kyllä, kuvassa taustalla näkyvä majakka on SE majakka St Ivesissa. Pitihän siellä tietysti käydä!
Ps. Proust-piiriläisenä kiinnosti vähän se kuinka Minta vaikutti kuin suoraan Proustin teoksesta napatulta naiselta rannalla. Villi, vapaa, haluttu ja itsevarma. Tietääkseni Woolf oli tuolloin lukenut Proustinsa ja ihaili häntä – vaikutteita?
Besides, she knew, directly she came into the room that miracle had happened; she wore her golden haze. Sometimes she had it; sometimes not. She never knew why it came or why it went, ori f she had it until she came into the room and then she knew instantly by the way some man looked at her.
