Elämä on jännällä tavalla sattumaa. Muutamia vuosia sitten satuin olemaan Italiassa kun Patti Smith tuli paikkakunnalle konsertoimaan. Sain liput, kävin konsertissa ja olin todella otettu. Valtava voima, edelleen! Patti Smith löysi tiensä soittolistalleni ja ostin Smithin kirjoittaman kirjan Just kids, joka sitten lojui muutaman vuoden hyllyssä. Viime kesänä vasta kuuntelin sen äänikirjana mökkimatkalla ja pidin kovasti. Aitoa, rehellistä ja viisastakin tekstiä. Elettyä elämää ja nöyryyttä ja intoa yhtä aikaa.
Kirjassa Patti Smith käsittelee myös aikansa taiteilijoita ja kehuu ylitsevuotavasti yhtä: Bob Dylania. Kuten kaikki muutkin, minäkin toki tiedän Dylanin. Blowing in the wind ja muutama muu klassikko ja Travelling Wilburys 80-luvun lopulta. Mikään varsinainen fani en kuitenkaan ole koskaan ollut. Mutta yksi asia johtaa toiseen ja jos kerran Patti Smith pitää Dylania suorastaan nerona, tämä ansaitsee huomioni. Kun Dylan sitten saapui Osloon keikalle viime viikonloppuna, olin minäkin siellä.
Legenda on aina legenda (vaikka vastentahtoisesti), mutta silti konsertti oli hämmentävä kokemus. 74-vuotias Dylan ei juurikaan ottanut kontaktia yleisöönsä (on siitä jopa kuuluisa), lauloi useita Frank Sinatran biisejä (tehnyt juuri levyllisen niitä) erikoisella soundillaan ja välillä toikkaroi lavalla niin, että vähän huoletti, että muistaako hän missä on. Sanoista ei saanut mitään selvää, voihan olla, ettei niitä enää edes muista.
Älkää ymmärtäkö minua väärin, keikka oli erinomainen. Harvoin on konsertti innoittanut miettimään niin paljon elämää, vanhenemista, elämän tarkoitusta ja kuolemaakin. Niinpä Oslon kirjakaupasta mukaan kotiin tuli muutamakin Bob Dylan aiheinen kirja. Mm. Jon Friedmanin kirjoittama Forget About Today – Bob Dylan’s Genius for (re)Invention, Shunning the Naysayers, and Creating A Personal Revolution. Jo ensimmäisiltä sivuilta kävi ilmi, että tämä on eräänlainen Bob Dylan aiheinen self-help -kirja.
Jon Friedman rakastaa Bob Dylania ja se kävi ilmeisen (ja ehkä vähän kiusallisen) selväksi heti. Dylan itse ei ollut osallistunut kirjan kirjoittamiseen millään tavalla. Friedman käsittelee Dylanin uraa siitä näkökulmasta, että mitä siitä voi tavallinen tallaaja oppia. Ja varmasti voikin. Dylan on kulkenut omia polkujaan silloinkin kun hänet on buuattu lavalta, urassa on ollut nousuja ja laskuja ja kuten Friedman toteaa, harvassa ovat ne, jotka voivat sanoa tehneensä yli viisi vuosikymmentä hommia ja ovat edelleen tähtiä. Syynä Friedman pitää Dylanin määrätietoista itsensä kehittämistä, oman tyylin etsimistä, kyseenalaistamista ja uteliaisuutta koko ajan uuteen. Dylan ei ole jäänyt toistamaan muutamaa hittiä vaan uusii itseään koko ajan, vaatii itseltään paljon. Hyvä oppi toki meille kaikille riippumatta siitä mitä elämässämme ammatiksemme teemme.
Kirja on viihdyttävä, sen lukaisee nopeasti ja siitä saa varmasti kuvan Dylanin muusikkouran keskeisistä vaiheista ihan kiinnostavalla tavalla. On se myös innostava. Kukapa meistä ei kaipaisi sankaria, joka on kulkenut omia polkujaan ja jonka päättäväisyydestä ja visiosta me voimme innoittua ja saada omamme. Siinä mielessä tämä on self-help -kirjojen aatelia ja varmasti suunnattu niille, joita perinteisesti self-help -genre ei sinänsä kiinnosta. Hieman kirjassa häiritsee naiivit heitot siitä kuinka ”Dylan on originaali, oletko sinä?” Ja toisaalta koska Friedman on niin ilmiselvä fani hän saattaa nähdä Dylanin elämän vähän liiankin strategisena projektina, jossa kaikessa on ollut suunnitelma: joskus elämästä voi jälkeenpäin luoda suunnitelman illuusion vaikka se on ollut minkälaista rämpimistä tapahtuessaan… Bob Dylan itse sanoo kirjan mukaan haastattelussa: ”I just make one move after the other, this leads to that.”
Mutta ennen kaikkea kirjan loppu vasta häiritsevä onkin. Dylan on kuuluisa siitä, että pyrkii eroon kaikista määrittelyistä. Hän ei halua olla sen paremmin legenda kuin sukupolvensa ääni. Friedman itse kirjoittaa tästä kirjassa ja toteaa useaan otteeseen, että juuri tuo määritelmien ja esimerkillisyyden kaihtaminen on iso osa Dylanin charmia ja suuruuttakin. Ja silti hän lopettaa kirjansa näin: ”But let’s remember to include one more apt term to describe this unique man, Bob Dylan: role model.” Jos Bob tätä kirjaa koskaan lukee heittää hän tämän tässä vaiheessa kiukkuisena seinään. Kirjoittaja ei tunnu sittenkään ymmärtäneen Dylanista mitään… Ehkä legendaa ei edes voi ymmärtää.
Timen arvio kirjasta täällä.
