1. Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan, Wsoy, 2016

Aluksi kirjan idea tuntui typerältä. Mies kidnappaa vaimonsa saadakseen lisää kipinää väljähtäneeseen avioliittoonsa. Ja onhan se idea typerä. Sen sijaan Riku Korhosen romaani, jossa ideana on se, että mies kidnappaa vaimonsa on erinomainen.

Korhonen pystyy yhtä aikaa herkästi ja ei-romantisoiden kuvaamaan ihmissuhteita, tässä tapauksessa keskiössä avioliitto, mutta myös ystävyys. Ihmisen suhde myös itseensä. Mitä me olemme ja mitä meistä tulee ja miksi. Kieli on ronskia, hahmot kulmikkaita ja silti syviä. Oikeita. Mitä ihmissuhteiden ”väleissä” tapahtuu. Niissä väleissä, joissa määritellään mihin suuntaan kuljetaan. Niissä väleissä, joissa jokaisella meillä on omat puolustusmekanismimme, tapamme tulkita ja toisaalta tapamme reagoida. Kuinka nämä törmäävät toisen omiin tapoihin? Sellaisista aineksista on Korhosen romaani tehty. Muodoltaan se on myös tiukasti lukijasta kiinni pitävä. Kirja on luettava heti loppuun.

Suomalaisuuden kuvaus kirjassa on myös herkullinen:

”Tämä saatanan maa. Tämä kelirikkojen ja kyräilyn maa, jossa miehet ja naiset erehtyivät kesän valonpilkahduksessa naimisiin ja kynsivät loppuvuoden pimeässä pipot päässä villakerrastoissa toistensa naamaa, raivo kukoisti ja rakkaus oli keskonen kaapissa. Tämä persettä myöten jäykkäkouristukseen sairastunut maa jonka myrkyllisten taajamien routa hiipi jäseniin ja rikkoi ihmisistä myötätunnottomia seitifileen värisiä möykkyjä tuulikaappeihin törmäilemään ja bussipysäkeille heittämään nyrkkiä, suu aina auki mutta ilmaisukoneistossa vain veikene-/vittuile-kytkin. Joskus känniin päästyään suomalainen sai hipelöidä sukurutsaisilla siskonmakkarasormilla toista suomalaista ja häpeästä inisevässä yhdynnässä polkea lisää suomalaisia tähän mielisairaaseen maahan, joka pelkällä jäädyttävällä umpimielisyydellä ja joka nurkalla heiluvilla teräaseilla ja vääränlaisesta hyämähdyksestä laukeavilla ampuma-aseilla ja aamu-usvassa nakkikioskeilla tappelevilla sotian haamuilla ajoi naiset ja miehet toistensa kurkkuun ja sai pälyilemään epäluuloisesti jokaista hymyyn erehnyttä vastaantulijaa tai naista joka piti naisista tai miestä jolla oli värikäs taskuliina tai poikaa joka piti mekoista, ketä tahansa mitä tahansa, aina tämä viehättävän moniulotteisia elämänprobleemeja mitä vittua -asenteella luotaava maa onnistui kuristamaan avioliitoista onnen ja tukahduttamaan vuoteista roihun ja perheistä lämmön kunnes jäljellä oli pelkkää särkynyttä invalidijäätä joka vihasi itseään ja raivosi kapakassa tai netissä ja meni hirteen. Niin Suomi toimi.”

Kirja on Finlandia-ehdokas.

2. Patti Smith: Uneksuntaa (suom. J.K Ihalainen), Palladium Kirjat 2016

”Minä aina kuvittelin, että kirjoittaisin kirjan, vaikka vain pienen, joka kantaisi ihmisen pois, todellisuuteen jota ei voisi mitata eikä edes muistaa.

Minä kuvittelin paljon. Että minä loistaisin. Että olisin hyvä. Minä eläisin paljainpäin vuorenhuipulla pyörittäen ratasta, joka pyörittäisi maapalloa ja huomaamattomana, pilvien seassa, minulla olisi jokin vaikutus, minusta olisi jotain hyötyä.”

Tämä ei ole Patti Smithin paras teos. M-Train on upea, tämä on siihen verrattuna pieni, höytyvä, kevyt. Silti kirja antaa sen, minkä lupaa. teksti noudattaa otsikon muotoa, se on kuin uneksuntaa. Punaista lankaa on vaikea löytää, asiat leijuvat paikasta toiseen, asiasta toiseen. Runollinen, kaunis pieni teos.

”Esitä toive, puhalla…

Minulla oli hengitykseni mitä muuta voin toivoa. Puhaltaessani koko olemukseni kohosi ilmaan. Minulla oli taivaallinen kyky tulla, silmänräpäyksessä, kaikeksi.”

3. Karl Ove Knausgård: Talvi (Suom. Jonna Joskitt-Pöyry), Like 2016

”Menneisyys on lopullisesti menetettyä aikaa, mutta se, mitä ei edes tapahtunut, on menetetty kahteen kertaan.”

Knausgårdin uudessa sarjassa Syksy ei minua erityisesti sävähdyttänyt. Ihan sisäsiisti, vähän kaunisteleva teos, jota kirjoitetaan syntymättömälle tyttärelle. Pieniä ja isoja asioita välikkäin, siitä ilmeisesti piti tulla oivallus. Elämä on pieniä ja isoja asioita. Mitä sitten? Sen sijaan Talvi onkin jo paljon sykähdyttävämpi. Kieli on reippaampaa, rehellisempää. Kun Knausgård esimerkiksi pohtii aikuisuutta, on vaikea tehdä tulkintaa siitä, onko asia hänen mielestään näin aikuisena nyt hyvin vai huonosti?

”Silloin ihmettelin, miksi vain lapset tarttuivat niihin mahdollisuuksiin, sillä ikinä en nähnyt kenenkään aikuisen punnertautuvan katolle tai kielekkeelle ja hyppäävän kinokseen, mutta nyt, kun olen aikuinen, sekä hyppy tuntemattomaan että siihen liittyvä vapaus tuntuvat ajatuksina epämieluisilta. Eivätkä vain siksi, että hyppiminen on lapsellista ja naapurin nähden katolta loikkaaminen olisi noloa, vaan myös siksi, että tottumus, pysähtyneisyys ja urautuminen ovat kuin vanhoja ystäviä, jotka tunnen läpikotaisin ja joihin voin aina luottaa, ja se on tärkeämpää kuin uutuus, pudotus ja vapaus.”

Kanusgård pohtii kirjassa minuutta ja sen suhdetta muuhun maailmaan:

”Me olemme toistemme armoilla. Kaikki tunteemme ja toiveemme ja halumme, meidän jokaisen koko yksilöllinen psyyke kaikkine kummallisine sopukoineen ja luutumisineen, jotka ovat kivettyneet jo varhaislapsuudessa ja joita on lähes mahdoton kangeta auki, saavat vastaansa muiden tunteet ja halut ja heidän yksilölliset psyykensä.”

”Oivalsin, että vastauksen kaipuu asuu meissä niin syvällä, että sen täytyy olla yksi ihmisyyden peruspiirteitä, suorastaan sen tunnusmerkki.”

”Siinä lienee minuuden perusta: halun ja sen täyttymyksen sekä kivun ja sen välttämisen välitilassa, koska on oltava jotain mikä haluaa ja tahtoo, jotain mikä tuntee kipua ja tahtoo sen pois. Mikä se on?”

”Tunteet ja mieliala eivät myöskään tunnu kuuluvan minuuteen, minuus pikemminkin tarkkailee niiden jatkuvia muutoksia ulkopuolelta, mutta tunteet ja mieliala saattavat joskus ottaa sen valtaansa ja maalata sen omilla väreillään, kuten hillittömässä raivossa, suunnattomassa ilossa ja masennuksessa.”

Elämää Knausgård tulkitsee monesta näkökulmasta:

Ihminen on:

”Se, että ihmisruumis on täynnä nesteitä ja että pysymme hengissä, koska ruumiinnesteet kulkeutuvat elimestä toiseen tuhansissa pienissä putkissa, joita on isoista, letkumaisista suolista aivojen pieniin hiussuoniin, ja että kaikkia eliöitä, jopa alkeellisimpia puita, halkoo samantapainen putkisto, tekee putken toimintaperiaatteesta kenties tärkeimmän elämän ehdon ja ihmisestä siivilän sisaren.”

Millaista elämä voisi olla?

”Vaikka kukaan ei koskaan kehunut eikä kritisoinut juuri meidän ilotulitustamme, koska se luultavasti hukkui muuhun räiskeeseen, se ei haitannut, koska se kahdenkymmenen minuutin pätkä vuodesta oli niin suunnattoman riemukas ja energinen, ettei yläpuolellemme tuokioksi piirtynyt kuva, jossa väikkyi kaunis, loistelias rinnakkaismaailma, kerta kaikkiaan voinut olla illuusiota vaan sen oli pakko perustua johonkin todelliseen: meidänkin elämämme voisi olla sellaista.”

Ja toisaalta millaista on elämä alkoholistina?

”Humala, joka elähdyttää heitä, pitää samalla heitä vankinaan. Juuri sellaisena muistan isäni viimeiset vuodet, hän oli vankina jossain eikä löytänyt sieltä ulos. Hänen talvensa oli loputon, lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi joka paikassa, ei vain hänen talonsa ulkopuolella vaan myös sen sisällä. Sellaista minä kuvittelen sen olleen. Että lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi makuuhuoneessa, portaissa, keittiössä, olohuoneessa. Että hänen sielussaan, mielessään ja sydämessään oli talvi.”

Mitä on Knausgårdin mielestä tuo arki, jota nyt niin moni glorifioi parhaaksi elämässä?

”Arki saa kaiken katoamaan, arki on kuin vyöhyke, jonka sisälle joutuvat asiat ovat tuomittuja unohtumaan.”

Hieno kirja. Loistava joululahjakirja myös.

4. Dan Charnas: Work Clean – The Life-Changing Power of Mise-en-Place to Organize Your Life, Work and Mind, Penguin RandomHouse, 2016

Mitä tavallinen toimistotyössä ahertava voisi oppia keittiömestareilta ja kokeilta? Kuria, järjestystä, prosessin, sisua, peräänantamattomuutta ja loppuunsaattamista. Kirja jakautuu kahteen osaan: Ensin käsitellään jonkin ravintolan/keittiömestarin tarinan kautta sitä kuinka keittiö toimii, miten keittiömestarin, huippukokin mieli toimii. Toiseksi tämä tapa toimia ja ajatella tuodaan muun työn tai miksei koko elämän piiriin. Lopputulos on aika kiinnostava ja parempi kuin moni ajanhallintaopas tai itsensä johtamista opettava teos. Siksi, että pointti on yksinkertainen. Tiivistettynä kirjassa neuvotaan kolme asiaa: Valmistelu, prosessi ja läsnäolo.

Jos tästä ottaisi kolme tärkeintä asiaa, ne olisivat seuraavat: 1) Työpäivän päätteeksi käytä 30 minuuttia seuraavan päivän suunnitteluun. Ei pitkiä to do -listoja vaan selkeä päivän kartoittaminen ja asioiden laittaminen aikatauluun. 2) Ole rehellinen ajankäytöstäsi. Siinä kuinka paljon oikeasti aikaa menee, siinä kuinka paljon oikeasti aikaa hukkaat ja siinä, että usein lisäajan tarve on turhaa. Kuten kirjassa todetaan, keittiössä ei aloiteta serviisiä silloin kun ollaan valmiita vaan silloin kun serviisi alkaa. 3) Ole läsnä. Kun teet jotain, ole läsnä sen tekemisessä ja sulje muut asiat mielestä.

5. Guardian haastattelee Ben Lerneriä.

Voiko runoutta ymmärtää, tarvitseeko edes?

”Any art, maybe poetry in particular, is caught up in a repetitive experience of disappointment – the distance between what you want to do and can do.”

Guardianista löytyi hyvä, rehellinen ja älykkäästi kuvia kumartelematon haastattelu Ben Lerneristä, joka käsittelee runoutta. Muistan itse tuskastelleeni runouden kanssa pitkään. Ajattelin, että runoissa on ikään kuin jokin arvoitus, joka pitää selvittää. Salaisuus, sisäpiirin juttu, joka pitää tajuta. Haastattelin monta vuotta sitten Kirjan ja Ruusun päivässä Hannu Mäkelää ja kysyin häneltä asiasta: pitääkö runoa ymmärtää ja mitä jos tuntuu, ettei tajua sitä ”oikein”? Mäkelä totesi, ettei runoa tarvitsee ylipäänsä ymmärtää ja että jokainen saa löytää siitä ihan mitä haluaa. Vähän kun maisemaa katsoessa jokainen ottaa siitä irti eri asioita. Ei ole olemassa ”oikeaa” tulkintaa. Sen jälkeen olen voinut nauttia rennosti myös runoudesta.

Guardianin artikkeli täällä.