Joulukalenteri 2016, 21. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

21. luukun takaa paljastuu: Patti Smith: Uneksuntaa (suom. J.K Ihalainen), Palladium Kirjat 2016

img_5031-e1479717339879-768x1024

”Minä aina kuvittelin, että kirjoittaisin kirjan, vaikka vain pienen, joka kantaisi ihmisen pois, todellisuuteen jota ei voisi mitata eikä edes muistaa.

Minä kuvittelin paljon. Että minä loistaisin. Että olisin hyvä. Minä eläisin paljainpäin vuorenhuipulla pyörittäen ratasta, joka pyörittäisi maapalloa ja huomaamattomana, pilvien seassa, minulla olisi jokin vaikutus, minusta olisi jotain hyötyä.”

Tämä ei ole Patti Smithin parhaita teoksia. M-Train on upea, tämä on siihen verrattuna pieni, höytyvä, kevyt. Silti kirja antaa sen, minkä lupaa. teksti noudattaa otsikon muotoa, se on kuin uneksuntaa. Punaista lankaa on vaikea löytää, asiat leijuvat paikasta toiseen, asiasta toiseen. Runollinen, kaunis pieni teos. Ihana joululahjaksi ja joululuettavaksi sopivasti vähentää kierroksia muuta luettavaa kohti.

”Esitä toive, puhalla…

Minulla oli hengitykseni mitä muuta voin toivoa. Puhaltaessani koko olemukseni kohosi ilmaan. Minulla oli taivaallinen kyky tulla, silmänräpäyksessä, kaikeksi.”

 

Viikon 5 luettavaa – viikko 47/2016

  1. Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan, Wsoy, 2016

img_5032

Aluksi kirjan idea tuntui typerältä. Mies kidnappaa vaimonsa saadakseen lisää kipinää väljähtäneeseen avioliittoonsa. Ja onhan se idea typerä. Sen sijaan Riku Korhosen romaani, jossa ideana on se, että mies kidnappaa vaimonsa on erinomainen.

Korhonen pystyy yhtä aikaa herkästi ja ei-romantisoiden kuvaamaan ihmissuhteita, tässä tapauksessa keskiössä avioliitto, mutta myös ystävyys. Ihmisen suhde myös itseensä. Mitä me olemme ja mitä meistä tulee ja miksi. Kieli on ronskia, hahmot kulmikkaita ja silti syviä. Oikeita. Mitä ihmissuhteiden ”väleissä” tapahtuu. Niissä väleissä, joissa määritellään mihin suuntaan kuljetaan. Niissä väleissä, joissa jokaisella meillä on omat puolustusmekanismimme, tapamme tulkita ja toisaalta tapamme reagoida. Kuinka nämä törmäävät toisen omiin tapoihin? Sellaisista aineksista on Korhosen romaani tehty. Muodoltaan se on myös tiukasti lukijasta kiinni pitävä. Kirja on luettava heti loppuun.

Suomalaisuuden kuvaus kirjassa on myös herkullinen:

”Tämä saatanan maa. Tämä kelirikkojen ja kyräilyn maa, jossa miehet ja naiset erehtyivät kesän valonpilkahduksessa naimisiin ja kynsivät loppuvuoden pimeässä pipot päässä villakerrastoissa toistensa naamaa, raivo kukoisti ja rakkaus oli keskonen kaapissa. Tämä persettä myöten jäykkäkouristukseen sairastunut maa jonka myrkyllisten taajamien routa hiipi jäseniin ja rikkoi ihmisistä myötätunnottomia seitifileen värisiä möykkyjä tuulikaappeihin törmäilemään ja bussipysäkeille heittämään nyrkkiä, suu aina auki mutta ilmaisukoneistossa vain veikene-/vittuile-kytkin. Joskus känniin päästyään suomalainen sai hipelöidä sukurutsaisilla siskonmakkarasormilla toista suomalaista ja häpeästä inisevässä yhdynnässä polkea lisää suomalaisia tähän mielisairaaseen maahan, joka pelkällä jäädyttävällä umpimielisyydellä ja joka nurkalla heiluvilla teräaseilla ja vääränlaisesta hyämähdyksestä laukeavilla ampuma-aseilla ja aamu-usvassa nakkikioskeilla tappelevilla sotian haamuilla ajoi naiset ja miehet toistensa kurkkuun ja sai pälyilemään epäluuloisesti jokaista hymyyn erehnyttä vastaantulijaa tai naista joka piti naisista tai miestä jolla oli värikäs taskuliina tai poikaa joka piti mekoista, ketä tahansa mitä tahansa, aina tämä viehättävän moniulotteisia elämänprobleemeja mitä vittua -asenteella luotaava maa onnistui kuristamaan avioliitoista onnen ja tukahduttamaan vuoteista roihun ja perheistä lämmön kunnes jäljellä oli pelkkää särkynyttä invalidijäätä joka vihasi itseään ja raivosi kapakassa tai netissä ja meni hirteen. Niin Suomi toimi.”

Kirja on Finlandia-ehdokas.

2. Patti Smith: Uneksuntaa (suom. J.K Ihalainen), Palladium Kirjat 2016

img_5031

”Minä aina kuvittelin, että kirjoittaisin kirjan, vaikka vain pienen, joka kantaisi ihmisen pois, todellisuuteen jota ei voisi mitata eikä edes muistaa.

Minä kuvittelin paljon. Että minä loistaisin. Että olisin hyvä. Minä eläisin paljainpäin vuorenhuipulla pyörittäen ratasta, joka pyörittäisi maapalloa ja huomaamattomana, pilvien seassa, minulla olisi jokin vaikutus, minusta olisi jotain hyötyä.”

Tämä ei ole Patti Smithin paras teos. M-Train on upea, tämä on siihen verrattuna pieni, höytyvä, kevyt. Silti kirja antaa sen, minkä lupaa. teksti noudattaa otsikon muotoa, se on kuin uneksuntaa. Punaista lankaa on vaikea löytää, asiat leijuvat paikasta toiseen, asiasta toiseen. Runollinen, kaunis pieni teos.

”Esitä toive, puhalla…

Minulla oli hengitykseni mitä muuta voin toivoa. Puhaltaessani koko olemukseni kohosi ilmaan. Minulla oli taivaallinen kyky tulla, silmänräpäyksessä, kaikeksi.”

3. Karl Ove Knausgård: Talvi (Suom. Jonna Joskitt-Pöyry), Like 2016

img_5030

”Menneisyys on lopullisesti menetettyä aikaa, mutta se, mitä ei edes tapahtunut, on menetetty kahteen kertaan.”

Knausgårdin uudessa sarjassa Syksy ei minua erityisesti sävähdyttänyt. Ihan sisäsiisti, vähän kaunisteleva teos, jota kirjoitetaan syntymättömälle tyttärelle. Pieniä ja isoja asioita välikkäin, siitä ilmeisesti piti tulla oivallus. Elämä on pieniä ja isoja asioita. Mitä sitten? Sen sijaan Talvi onkin jo paljon sykähdyttävämpi. Kieli on reippaampaa, rehellisempää. Kun Knausgård esimerkiksi pohtii aikuisuutta, on vaikea tehdä tulkintaa siitä, onko asia hänen mielestään näin aikuisena nyt hyvin vai huonosti?

”Silloin ihmettelin, miksi vain lapset tarttuivat niihin mahdollisuuksiin, sillä ikinä en nähnyt kenenkään aikuisen punnertautuvan katolle tai kielekkeelle ja hyppäävän kinokseen, mutta nyt, kun olen aikuinen, sekä hyppy tuntemattomaan että siihen liittyvä vapaus tuntuvat ajatuksina epämieluisilta. Eivätkä vain siksi, että hyppiminen on lapsellista ja naapurin nähden katolta loikkaaminen olisi noloa, vaan myös siksi, että tottumus, pysähtyneisyys ja urautuminen ovat kuin vanhoja ystäviä, jotka tunnen läpikotaisin ja joihin voin aina luottaa, ja se on tärkeämpää kuin uutuus, pudotus ja vapaus.”

Kanusgård pohtii kirjassa minuutta ja sen suhdetta muuhun maailmaan:

”Me olemme toistemme armoilla. Kaikki tunteemme ja toiveemme ja halumme, meidän jokaisen koko yksilöllinen psyyke kaikkine kummallisine sopukoineen ja luutumisineen, jotka ovat kivettyneet jo varhaislapsuudessa ja joita on lähes mahdoton kangeta auki, saavat vastaansa muiden tunteet ja halut ja heidän yksilölliset psyykensä.”

”Oivalsin, että vastauksen kaipuu asuu meissä niin syvällä, että sen täytyy olla yksi ihmisyyden peruspiirteitä, suorastaan sen tunnusmerkki.”

”Siinä lienee minuuden perusta: halun ja sen täyttymyksen sekä kivun ja sen välttämisen välitilassa, koska on oltava jotain mikä haluaa ja tahtoo, jotain mikä tuntee kipua ja tahtoo sen pois. Mikä se on?”

”Tunteet ja mieliala eivät myöskään tunnu kuuluvan minuuteen, minuus pikemminkin tarkkailee niiden jatkuvia muutoksia ulkopuolelta, mutta tunteet ja mieliala saattavat joskus ottaa sen valtaansa ja maalata sen omilla väreillään, kuten hillittömässä raivossa, suunnattomassa ilossa ja masennuksessa.”

Elämää Knausgård tulkitsee monesta näkökulmasta:

Ihminen on:

”Se, että ihmisruumis on täynnä nesteitä ja että pysymme hengissä, koska ruumiinnesteet kulkeutuvat elimestä toiseen tuhansissa pienissä putkissa, joita on isoista, letkumaisista suolista aivojen pieniin hiussuoniin, ja että kaikkia eliöitä, jopa alkeellisimpia puita, halkoo samantapainen putkisto, tekee putken toimintaperiaatteesta kenties tärkeimmän elämän ehdon ja ihmisestä siivilän sisaren.”

Millaista elämä voisi olla?

”Vaikka kukaan ei koskaan kehunut eikä kritisoinut juuri meidän ilotulitustamme, koska se luultavasti hukkui muuhun räiskeeseen, se ei haitannut, koska se kahdenkymmenen minuutin pätkä vuodesta oli niin suunnattoman riemukas ja energinen, ettei yläpuolellemme tuokioksi piirtynyt kuva, jossa väikkyi kaunis, loistelias rinnakkaismaailma, kerta kaikkiaan voinut olla illuusiota vaan sen oli pakko perustua johonkin todelliseen: meidänkin elämämme voisi olla sellaista.”

Ja toisaalta millaista on elämä alkoholistina?

”Humala, joka elähdyttää heitä, pitää samalla heitä vankinaan. Juuri sellaisena muistan isäni viimeiset vuodet, hän oli vankina jossain eikä löytänyt sieltä ulos. Hänen talvensa oli loputon, lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi joka paikassa, ei vain hänen talonsa ulkopuolella vaan myös sen sisällä. Sellaista minä kuvittelen sen olleen. Että lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi makuuhuoneessa, portaissa, keittiössä, olohuoneessa. Että hänen sielussaan, mielessään ja sydämessään oli talvi.”

Mitä on Knausgårdin mielestä tuo arki, jota nyt niin moni glorifioi parhaaksi elämässä?

”Arki saa kaiken katoamaan, arki on kuin vyöhyke, jonka sisälle joutuvat asiat ovat tuomittuja unohtumaan.”

Hieno kirja. Loistava joululahjakirja myös.

4. Dan Charnas: Work Clean – The Life-Changing Power of Mise-en-Place to Organize Your Life, Work and Mind, Penguin RandomHouse, 2016

img_5006

Mitä tavallinen toimistotyössä ahertava voisi oppia keittiömestareilta ja kokeilta? Kuria, järjestystä, prosessin, sisua, peräänantamattomuutta ja loppuunsaattamista. Kirja jakautuu kahteen osaan: Ensin käsitellään jonkin ravintolan/keittiömestarin tarinan kautta sitä kuinka keittiö toimii, miten keittiömestarin, huippukokin mieli toimii. Toiseksi tämä tapa toimia ja ajatella tuodaan muun työn tai miksei koko elämän piiriin. Lopputulos on aika kiinnostava ja parempi kuin moni ajanhallintaopas tai itsensä johtamista opettava teos. Siksi, että pointti on yksinkertainen. Tiivistettynä kirjassa neuvotaan kolme asiaa: Valmistelu, prosessi ja läsnäolo.

Jos tästä ottaisi kolme tärkeintä asiaa, ne olisivat seuraavat: 1) Työpäivän päätteeksi käytä 30 minuuttia seuraavan päivän suunnitteluun. Ei pitkiä to do -listoja vaan selkeä päivän kartoittaminen ja asioiden laittaminen aikatauluun. 2) Ole rehellinen ajankäytöstäsi. Siinä kuinka paljon oikeasti aikaa menee, siinä kuinka paljon oikeasti aikaa hukkaat ja siinä, että usein lisäajan tarve on turhaa. Kuten kirjassa todetaan, keittiössä ei aloiteta serviisiä silloin kun ollaan valmiita vaan silloin kun serviisi alkaa. 3) Ole läsnä. Kun teet jotain, ole läsnä sen tekemisessä ja sulje muut asiat mielestä.

5. Guardian haastattelee Ben Lerneriä.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-21-kello-10-32-07

Voiko runoutta ymmärtää, tarvitseeko edes?

”Any art, maybe poetry in particular, is caught up in a repetitive experience of disappointment – the distance between what you want to do and can do.”

Guardianista löytyi hyvä, rehellinen ja älykkäästi kuvia kumartelematon haastattelu Ben Lerneristä, joka käsittelee runoutta. Muistan itse tuskastelleeni runouden kanssa pitkään. Ajattelin, että runoissa on ikään kuin jokin arvoitus, joka pitää selvittää. Salaisuus, sisäpiirin juttu, joka pitää tajuta. Haastattelin monta vuotta sitten Kirjan ja Ruusun päivässä Hannu Mäkelää ja kysyin häneltä asiasta: pitääkö runoa ymmärtää ja mitä jos tuntuu, ettei tajua sitä ”oikein”? Mäkelä totesi, ettei runoa tarvitsee ylipäänsä ymmärtää ja että jokainen saa löytää siitä ihan mitä haluaa. Vähän kun maisemaa katsoessa jokainen ottaa siitä irti eri asioita. Ei ole olemassa ”oikeaa” tulkintaa. Sen jälkeen olen voinut nauttia rennosti myös runoudesta.

Guardianin artikkeli täällä.

 

 

 

Kirjallisuusturismia (vai stalkkausta…)

Patti Smithin kirja M Train alkaa kahvila Inosta New Yorkissa. Koska luin kirjaa New Yorkissa halusin toki löytää tuon kahvilan. Kävi ilmi, että se on pysyvästi lopetettu.

IMG_8763

Myöhemmin kirjassa Patti Smith istuu useasti kirjoittamassa kahvila Dantessa. Ja sehän löytyi!

IMG_8812

Sisäinen Matlockini ei luovuttanut tähän. Caffe Danten osoite on 79-81 Macdougal Street ja Inon osoite oli 21 Bedford Street. Kun ne hakee kartalta, havaitsee, että ne sijaitsevat varsin lähekkäin.

Näyttökuva 2015-10-13 kello 14.02.07

Johtopäätös: Patti Smith asuu näillä kulmilla! Pientä tietojen hankintaa netissä ja Patti Smithin kotitalo löytyi! Tässä asuu Patti Smith. Voin toki olla vääränkin oven takana…

IMG_8810
Valitettavasti Patti ei ollut sen paremmin kotona kuin Caffe Dantessakaan nimittäin lisävakoilu osoitti, että hän oli eilen Michiganissa.

Näyttökuva 2015-10-13 kello 14.05.59

Jääköön siis unohtumaton kohtaamisemme toiseen kertaan.

Sinänsä kirjallisuusturismi on kiehtovaa. Kirjoissa vaikutuksen tehneiden paikkojen löytäminen, päähenkilön kotitalo tai paikka, jossa tapahtuu jotakin kirjassa oleellista (Patti Smith kirjoittaa kahvilassaan) antaa uuden ulottuvuuden kirjaan, kirjailijaan tai tapahtumiin.

Muutama vuosi sitten New Yorkin matkalla matkustin Brooklyniin kirjakauppaan, jossa olin lukenut Paul Austerin säännöllisesti käyvän. Paulia ei näkynyt. Mieluummin silti näissä käyn kuin Macy’sillä. Kun Patti Smith seuraavan kerran kertoo kirjoittavansa Caffe Dantessa, tiedän missä hän on. Tai istuvansa yksin uutena vuotena kotitalonsa portailla, olen melkein kuin siellä seurana.

Patti Smith, lue minulle!

”The compass was old and rusted but it still worked, connecting the earth and stars. It told me where I was standing and which way was west but not where I was going and nothing of my worth.” Patti Smith M Train

Aikaero tekee ihmisestä kuin humaltuneen. Aivan kuin leijailisi hitaasti kiireisen maailman ulkopuolella. Se myös tekee vuorokausista häilyviä: yöstä tulee päivä ja päivästä yö. New Yorkiin matkustamisessa ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin se, että herää klo 3 aamulla eikä saa enää unta.

Onneksi on Patti Smith.

Edellisenä päivänä aloittamani Patti Smithin M Train (jonka hän itse lukee) on ladattuna äänikirjana kännykkään ja ajattelen, että ehkä Patti Smithin ääni tuudittaa minut takaisin uneen. Kolme tuntia myöhemmin tiedän, ettei näin tule käymään. Silti aika ei tunnu hukatulta vaan varsin intiimiltä monen tunnin keskustelulta Patti Smithin kanssa. M Train on hämmentävän hieno kirja alkaakseen sanoilla: ”It’s not so easy writing about nothing.”

Kirjoitustavasta ja lauseen rytmistä kuulee ja näkee, että kyseessä on runoilija. Patti Smith kirjoittaa tässä elämästään, sattumista, isoista käänteentekevistä tapahtumista ja arkipäiväisestä kahvilassa istumisesta. Hän tarkkailee maailmaa niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. Kirja on kuin jonkinlainen uni, joka vähän epäloogisesti harhailee ajassa, paikoissa ja tunnetiloissa.

Patti on nyt vanhempi kuin kirjassaan Just Kids eikä oikein löydä itseään maailmasta, jossa pitää ostaa metrokortti tai hankkia automaatista boarding pass. Samalla kirjaa lukiessa (tai ainakin kuunnellessa) tuntuu kuin maailma hidastuisi, kuin kaikkea katsottaisiin tarkemmin kuin normaalisti arjessa, kuin elämä pysähtyisi kupilliselle kahvia (ja Patti juo todella paljon kahvia). Kaiken kiireen ja hälyn keskellä se tuntuu helpottavalta ja inspiroivalta. Ehkä sitä muistaa taas tarkkailla vähän huolellisemmin arjessa asioita, jotka niin helposti ohittaa kun kiirehtii kohti jotain, jota pitää elämänään.

Pysäyttävä on myös muistutus:

”Not all dreams need to be realized.”

Hieno kirja. Suosittelen kirjan äänikirjaversiota. Patti Smithin ääni on rauhoittava kuin äidillä, joka lukee iltasatua. Jos uni ei tule, pyydä Patti lukemaan.

Hieno arvio kirjasta New Yorkerissa täällä. Ilmeisesti Siltala on kustantanut kirjan myös suomeksi tai ainakin se on tulossa.

Bob Dylan self-help guruna?

Elämä on jännällä tavalla sattumaa. Muutamia vuosia sitten satuin olemaan Italiassa kun Patti Smith tuli paikkakunnalle konsertoimaan. Sain liput, kävin konsertissa ja olin todella otettu. Valtava voima, edelleen! Patti Smith löysi tiensä soittolistalleni ja ostin Smithin kirjoittaman kirjan Just kids, joka sitten lojui muutaman vuoden hyllyssä. Viime kesänä vasta kuuntelin sen äänikirjana mökkimatkalla ja pidin kovasti. Aitoa, rehellistä ja viisastakin tekstiä. Elettyä elämää ja nöyryyttä ja intoa yhtä aikaa.

Kirjassa Patti Smith käsittelee myös aikansa taiteilijoita ja kehuu ylitsevuotavasti yhtä: Bob Dylania. Kuten kaikki muutkin, minäkin toki tiedän Dylanin. Blowing in the wind ja muutama muu klassikko ja Travelling Wilburys 80-luvun lopulta. Mikään varsinainen fani en kuitenkaan ole koskaan ollut. Mutta yksi asia johtaa toiseen ja jos kerran Patti Smith pitää Dylania suorastaan nerona, tämä ansaitsee huomioni. Kun Dylan sitten saapui Osloon keikalle viime viikonloppuna, olin minäkin siellä.

Legenda on aina legenda (vaikka vastentahtoisesti), mutta silti konsertti oli hämmentävä kokemus. 74-vuotias Dylan ei juurikaan ottanut kontaktia yleisöönsä (on siitä jopa kuuluisa), lauloi useita Frank Sinatran biisejä (tehnyt juuri levyllisen niitä) erikoisella soundillaan ja välillä toikkaroi lavalla niin, että vähän huoletti, että muistaako hän missä on. Sanoista ei saanut mitään selvää, voihan olla, ettei niitä enää edes muista.

Älkää ymmärtäkö minua väärin, keikka oli erinomainen. Harvoin on konsertti innoittanut miettimään niin paljon elämää, vanhenemista, elämän tarkoitusta ja kuolemaakin. Niinpä Oslon kirjakaupasta mukaan kotiin tuli muutamakin Bob Dylan aiheinen kirja. Mm. Jon Friedmanin kirjoittama Forget About Today – Bob Dylan’s Genius for (re)Invention, Shunning the Naysayers, and Creating A Personal Revolution. Jo ensimmäisiltä sivuilta kävi ilmi, että tämä on eräänlainen Bob Dylan aiheinen self-help -kirja.

Jon Friedman rakastaa Bob Dylania ja se kävi ilmeisen (ja ehkä vähän kiusallisen) selväksi heti. Dylan itse ei ollut osallistunut kirjan kirjoittamiseen millään tavalla. Friedman käsittelee Dylanin uraa siitä näkökulmasta, että mitä siitä voi tavallinen tallaaja oppia. Ja varmasti voikin. Dylan on kulkenut omia polkujaan silloinkin kun hänet on buuattu lavalta, urassa on ollut nousuja ja laskuja ja kuten Friedman toteaa, harvassa ovat ne, jotka voivat sanoa tehneensä yli viisi vuosikymmentä hommia ja ovat edelleen tähtiä. Syynä Friedman pitää Dylanin määrätietoista itsensä kehittämistä, oman tyylin etsimistä, kyseenalaistamista ja uteliaisuutta koko ajan uuteen. Dylan ei ole jäänyt toistamaan muutamaa hittiä vaan uusii itseään koko ajan, vaatii itseltään paljon. Hyvä oppi toki meille kaikille riippumatta siitä mitä elämässämme ammatiksemme teemme.

Kirja on viihdyttävä, sen lukaisee nopeasti ja siitä saa varmasti kuvan Dylanin muusikkouran keskeisistä vaiheista ihan kiinnostavalla tavalla. On se myös innostava. Kukapa meistä ei kaipaisi sankaria, joka on kulkenut omia polkujaan ja jonka päättäväisyydestä ja visiosta me voimme innoittua ja saada omamme. Siinä mielessä tämä on self-help -kirjojen aatelia ja varmasti suunnattu niille, joita perinteisesti self-help -genre ei sinänsä kiinnosta. Hieman kirjassa häiritsee naiivit heitot siitä kuinka ”Dylan on originaali, oletko sinä?” Ja toisaalta koska Friedman on niin ilmiselvä fani hän saattaa nähdä Dylanin elämän vähän liiankin strategisena projektina, jossa kaikessa on ollut suunnitelma: joskus elämästä voi jälkeenpäin luoda suunnitelman illuusion vaikka se on ollut minkälaista rämpimistä tapahtuessaan… Bob Dylan itse sanoo kirjan mukaan haastattelussa: ”I just make one move after the other, this leads to that.”

Mutta ennen kaikkea kirjan loppu vasta häiritsevä onkin. Dylan on kuuluisa siitä, että pyrkii eroon kaikista määrittelyistä. Hän ei halua olla sen paremmin legenda kuin sukupolvensa ääni. Friedman itse kirjoittaa tästä kirjassa ja toteaa useaan otteeseen, että juuri tuo määritelmien ja esimerkillisyyden kaihtaminen on iso osa Dylanin charmia ja suuruuttakin. Ja silti hän lopettaa kirjansa näin: ”But let’s remember to include one more apt term to describe this unique man, Bob Dylan: role model.” Jos Bob tätä kirjaa koskaan lukee heittää hän tämän tässä vaiheessa kiukkuisena seinään. Kirjoittaja ei tunnu sittenkään ymmärtäneen Dylanista mitään… Ehkä legendaa ei edes voi ymmärtää.

Timen arvio kirjasta täällä.

 

Äänikirjakäännynnäinen

On asioita, joissa kaikkein edistysmielisin ja kokeilunhaluisinkin huomaa olevansa konservatiivi. Kirjat kuuluvat monella tavalla itselläni siihen kategoriaan. Kirja on kirja, paperinen, kahiseva, tuoksuva, pölyinen, painava… Muutama vuosi sitten sain vielä väittelyn aikaiseksi väittäessäni, että sähköinen kirja ei koskaan lyö läpi siten, että kirjat poistuisivat kirjahyllyistä. Nyt joka kerta kun siivoan kirjahyllyäni tunnen lievää inhoa sitä tavaraa kohtaan mitä kirjat ovat. En niiden sisältöä tai merkitystä, mutta sitä tavaraa. Ja sitä kertyy koko ajan lisää. Ja kuinka montaa muka luen useamman kerran? Samaten lomamatkoille lähtiessäni lievästi halveksin itseäni tunkiessani painavia opuksia matkalaukkuun iPadin lähtiessä myös mukaan. Muuten vaan. Vaikka se voisi olla täynnä kirjoja ja matkalaukku jotain muuta.

Mutta tunnustetaan, että äänikirja oli mielestäni täydellisesti mahdoton konsepti. Eihän siitä edes voi sanoa, että lukee! Jos olen kuunnellut kirjan onko se edes sama kuin lukeminen? Kaikissa asioissa on kuitenkin ensimmäinen kerta ja kevään mökkimatkojen tultua taas eteen mietin kuinka saisin houkuteltuani itseni aina perjantaina ruuhkaiselle moottoritielle, kolmisen tuntia sinne ja sunnuntaina sama takaisin. Ainoana virkistyksenä Heinolan Heila puolessa matkassa.

Läheinen ihminen, joka urheilee paljon ja pitkiä rupeamia on jo kauan aikaa sitten lopettanut musiikin kuuntelun urheillessaan (kuka jaksaa sittenkään kuunnella edes lempibändejään 4 tuntia putkeen pyöräillessä?) ja aloittanut äänikirjat. Olen ollut huomaavinani, että siinä missä itse en oikein ehdi lukea, tällä tyypillä menee paksut kirjat mennen tullen, vähän kuin huomaamatta.

Päätin siis kokeilla. Jotta jaksan ajaa järvelle viikonloppuna. Mietin myös filosofiaa: olisiko bisneskirjat jotenkin helpompia kuunnella? Vai onko romaani parempi? Päädyin siihen, että kumpi vain käy, mutta perjantaina työviikon jälkeen bisneskirja edes kuunneltuna ei tunnu kovin kivalta konseptilta. Ensimmäiseksi äänikirjaksi valikoitui Patti Smith Just Kids (joka muuten löytyy suomennettuna WSOY:n pokkarina, Ihan kakarota, ja jonka on suomentanut Antti Nylén) . Ei vähiten siksi, että minulla on se, mutta aina joku muu kirja on työntynyt väliin ja se on jäänyt lukematta. Eikä myöskään vähiten siksi, että kirja on Patti Smithin itsensä lukema.

Sanoisin, että nyt ollaan äänikirjojen luksuksen äärellä.

Kirjan kesto oli vähän yli 8 tuntia ja ensimmäinen kolmen tunnin mökkimatka meni hurahtaen. Vähän kuuntelua perillä viikonlopun aikana ja seuraavat 3 tuntia paluumatkalla. Kirjasta jäi noin 1,5 tuntia jäljelle, jonka sitten kuuntelin autossa siirtyessäni viikon mittaan paikasta toiseen. Tuntuu ehkä liian lyhyeltä kuunnella 15 minuutin pätkissä, mutta ei itse asiassa ole. On jopa virkistävää musiikin sijaan sukeltaa palaverien välillä 15 minuutiksi 70-luvun taidemaailmaan Patti Smithin kauniin äänen kertomana.

Tänään on taas mökkimatka edessä. Kirjana ladattuna Jane McGonigalin The Upside of Stress. 8 tuntia 33 minuuttia. Mietin, että olisipa vähän enemmän ruuhkaa motarilla…

Patti Smithin Just kids -kirjasta huomenna lisää.