”Pitäisikö meidän joskus pysähtyä ja nauttia oikeasta elämästä ilman kännykkää?” pohtii Ylen Sanna Ukkola tänään blogissaan. Hmm. Kuvittelin nautiskelevani oikeasta elämästäni lukiessani Sanna Ukkolan blogia kännykällä. Ilmeisesti se siis pitäisi lukea jostain muusta, jotta elämäni olisi oikeaa? Tosissaanko?
Ukkola käyttää tällaisia lauseita:
”Kännykkä myös mädättää aivomme – jos vähän kärjistetään.” Ai vähän kärjistetään..
”Me nukumme vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yksi syy on näyttöruuduista kajastava valo.” Kyllä, yksi syy. Isompi syy on toki ylipäänsä se, että olemme keksineet sähkön, joka mahdollistaa vaikkapa lukemisen vaikka ulkona olisi jo pimeää. Onko siis sähkö sittenkin pilannut elämäni?
”Liiallinen älypuhelimen käyttö voi aiheuttaa väsymystä, masennusta ja tutkimusten mukaan jopa vähentää hedelmällisyyttä.” Hmm. Liiallinen mikä vain aiheuttaa ikäviä oireita.
”Internetin myötä kirjojen lukeminen on romahtanut. Ihmiset eivät jaksa enää keskittyä pitkään tekstiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. He kyllästyvät herkemmin ja tarvitsevat enemmän virikkeitä.” Internet on mahdollistanut meille enemmän ja se toki tarkoittaa sitä, että tarvitsemme itse kykyä rajoittaa tekemistämme.
”Ihmisten keskittymiskyky on nykyään jopa huonompi kuin kultakalalla.” Syitä on monia, nyt niputetaan koko moderni elämä kännykkäfobian alle.
Eli ”eloton laite” vastaan inhimillinen kontakti? Tämä aihe vaatisi vähän enemmän ajattelua kuin hätkähdyttäviä kärjistettyjä väitteitä ja vastakkainasettelua, joka ei ole totta. Kännykkähän ei ole ”eloton laite” vaan väline olla yhteydessä. Kyllä, sitä se edelleen on väitti Ukkola mitä tahansa. Ja sellaisena ainakin minusta mahtava laite!
Tästä aiheesta on runsaasti mielipiteitä, ajatuksia ja kirjoja ja blogi muistutti mieleeni Michael Harrisin kirjan, jonka luin vähän aikaa sitten The end of absence – reclaiming what we’ve lost in a world of constant connection. Harris tarkastelee aihetta huomattavasti uteliaammin ja ennakkoluulottomammin.
Hän pohtii omakohtaisesti sitä kuinka on-line elämä orjuuttaa ja miten siihen suhtautua. Hän käyttää jopa termiä ”techno-brain burnout” kuvaamaan tilaa, jossa roikumme netissä koko ajan ja koemme suorastaan velvollisuudeksemme jakaa elämäämme ”kavereillemme” sosiaalisessa mediassa.
Harris kysyy mitä me oikein ihannoimme kun ihannoimme mennyttä maailmaa? Hän ottaa esimerkiksi lukemisen. ”As every technology is an invitation to enhance some part of our lives, it’s also, necessarily, an invitation to be drawn away from something else.”
Lukeminenkaan ei ole ihan niin luonnollista kuin miltä tuntuu. Kaiken sanallistaminen on Harrisin mukaan vienyt meiltä muiden aistien kautta maailman havaitsemisen. Nyt kun teknologia mahdollistaa meille enemmän ja enemmän kuvallisen kokemuksen sosiaalista jakamista, siirrytäänkö tekstillistämisestä taas muuhun tapaan aistia? Ovatko vaikkapa äänikirjat palaamista nuotion äärelle kuuntelemaan tarinoita? Videot? Instagramin avulla taas jaamme visuaalisia paloja päivistämme. Teknologia siis juu, ehkä vie meitä pois vaikkapa printistä, mutta tuo tilalle jotain muuta. Harrisin näkökulma on sillä lailla ennakkoluuloton ja utelias, että hän ei ota kantaa siihen, onko muutos hyvä tai huono vaan kehottaa huomaamaan mitä tapahtuu.
Harris pohtii myös muutosta muistiin liittyvissä asioissa (itsekin muistan vielä ajan, jolloin muistin puhelinnumeroita ulkoa, nyt en muista edes aviomieheni…), mutta tavalla, jossa haastaa itsensäkin: ”I see I’m being way too conservative.” On hyvä muistaa, että kaikki ei ollut ennen kännykkää ja teknologiaa hyvin. Päinvastoin. Teknologia on mahdollistanut meille valtavia mahdollisuuksia jakaa elämässä asioita, mielipiteitä, kritiikkiä, kehuja. Se on antanut meille tavallisille ihmisille valtaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja avannut suorat kanavat päättäjiin.
Harris käy läpi kokemusten jakamista viitaten omaan Pariisin matkaansa. Jälkeenpäin hän toteaa, että jäi miettimään olisiko matka ollut jotenkin ”aidompi” tai ”täydempi” jos hän olisi vain kokenut matkan sen sijaan että jakoi sitä sosiaalisessa mediassa ja päätyy seuraavaan: ”I think it seems obvious that efficient communication is not the ultimate goal of human experience.”
Näin varmasti. Toisaalta. Onnellisuustutkimuksissa on painotettu sitä kuinka myönteisen hetken kokeminen ja siihen keskittyminen tuottaa onnellisuutta. Voisiko yksi sen muoto olla se, että sen lisäksi, että kokee vaikkapa kauniin aurinkoisen aamun, ottaa siitä myös itselleen kuvan muistoksi. Joskus jaettavaksi, joskus vain itselleen. Eikö tämä itse asiassa vahvista tuota kokemusta. Miksi kuvan ottaminen olisi jostain pois, sehän voi olla kokemuksen lisä.
Harris haastattelee kirjassa myös Douglas Couplandia (mm. Generation X -kirjan kirjoittajaa), joka puhuu teknologiasta ja on-line elämästä käsitteellä ”brain colonization”. Hän puhuu myös termillä ”smupid” (smart+stupid) tämän päivän ihmisistä, joilla on kaikki tieto käsillä ja toisaalta ei tiedäkään mistään syvällisesti: ”Smupid people acknowledge their enhanced intelligence but feel stupid because the info was just way too easy to access.” Coupland toteaa: ”Last month someone showed me a page of the Frankfurter Allgemeine Zeitung and I looked at the words on the paper and I kept waiting for the article to translate itself. I felt smupid.”
Ja, ettei tule väärin ymmärrystä: Coupland rakastaa on-line elämää eikä luopuisi siitä.
Lopuksi Harris ei anna neuvoja kuinka kukoistaa digitaalisessa on-line maailmassa. Itse asiassa hän toteaa epilogissaan, että oli vaikea saada kirjaa kustannettua koska siinä ei tehokkaasti niputettu 5-10 näppärään neuvoon koko isoa aihepiiriä. Hän toteaa: ”This book is a meditation more than a prescription.” Ja hyvä niin. Yksioikoiset neuvot tai paheksunta eivät mahdu tähän muutokseen, joka on valtava ja koskettaa meitä kaikkia. Harris kehottaa kysymään yhden asian ja tämän voi tehdä vaikka joka päivä: Onko sinulla riittävästi aikaa kuljeskella omassa mielessä? Jos koet, että on, kaikki on ihan hyvin.
Sanna Ukkola päättää bloginsa näin: ”Ja jos luit tämän blogikirjoituksen kännykällä – hus nurkkaan häpeämään!” En mene! Homma meni näin: Ensin tarvittiin twitter. siellä joku jossa jakoi Ukkolan kolumnin, josta sen bongasin. Luin sen kännykällä samalla kun laitoin aamukahvia. Aamukahvin porisemisen hetki ei mennyt minulta pilalle vaikka toki olisin voinut jotain muutakin lukea. Mutta yksi asia on varmaa. Jos olisin totellut Sanna Ukkolaa, en olisi koskaan törmännyt hänen blogiinsa. Sillä juu, vaikka Ylen nettisivut ovat ihan kivat, en juurikaan käy niillä. Kiitos twitterin ja mobiilin Ukkolalla on huomattavasti enemmän lukijoita kuin ilman niitä. Ukkolan siis pitäisi mieluummin kiittää lukijoitaan, millä vehkeellä sitten lukevatkaan.
Kaikkea liikakäyttöä kannattaa varoa oli kyse sitten ruuasta, alkoholista tai vaikkapa kännykän käytöstä. Myönnän itsekin, että tarvitsen välillä sääntöjä itselleni, jotta elämä ei liu’u suuntaan, jota en halua. Haluan esimerkiksi aikaa lukemiseen ja haluan mielen, joka kykenee siihen keskittymään. En silti halua mitään totaalipaastoja, en syyllistää itseäni tai muita mobiilin käytöstä vaan Casablancaa siteeraten uskon, että mitä digitaalisuuteen ja on-line elämään tulee:
”I think this is a beginning of a beautiful friendship.”
