Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
(Suom. Juha Mylläri Tammi 2016)
Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kirjassa on 7 kertomusta, jotka eivät liity toisiinsa. Murakamin maailma on aina omituinen. Yliluonnollistenkin asioiden keskellä pääosassa on kuitenkin ihmiset ja niiden väliset suhteet, rakkaus, ystävyys, seksi. Niin näissäkin kertomuksissa.
Murakami miettii tarinoidensa hahmojen kautta sitä miksi ihminen tekee ulkopuolelta katsottuna typeriä asioita. Kuten vaikkapa rakastuu päivänselvästi väärään ihmiseen. Ja toisaalta kuinka typerää elämä olisi jos me toimisimme vain ”järkevästi”:
”Kummankin toimintaa ajoi jokin tahdosta riippumaton voima. Meidän muiden on helppoa arvostella heidän valintojaan tietäväisen näköisinä ja pudistella traagisesti päitämme. Mutta ilman sellaisen itsenäisen elimen väliintuloa, joka ajaa meitä nousemaan kohti huippua, sysää meidät kuolemaamme, elämämme olisivat kai paljon värittömämpiä. Luultavasti ne olisivat vain sarja suorituksia.”
Murakami käsittelee myös ihmisen vastuuta. Ehkä vastuu ei olekaan vain se, että ei itse tee pahaa. Ehkä meidän jokaisen tulisi myös aktiivisesti estää pahaa?
”Ette ole sellainen ihminen, joka tekee omasta aloitteestaan jotain väärää. Sen ymmärrän hyvin. Maailmassa on kuitenkin asioita, joissa pelkistä vääristä teoista pidättäytyminen ei riitä. Jotkut tai jotkin myös käyttävät sellaista tyhjyyttä kulkuväylänään.”
Ja jos oma elämä tuntuu mutkikkaalta ja päänsisäinen maailma käsittämättömän sekavalta voi lohduttautua tällä:
”On olemassa ihmisiä, joiden sisäinen maailma on niin virheetön ja suoraviivainen, että he eivät osaa elää elämäänsä mitenkään muuten kuin äärettömän teknisellä ja suorittavalla tavalla.”
Kaikki eivät pidä Murakamista. Viisaudet on usein piilotettu omituiseen fantasiatarinaan. Mutta minä tykkään.
(Suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2016)
Tunnustan heti, että en ole lukenut Taisteluni-sarjaa. Ajattelin oikeastaan oikaista ja lukaista tämän suhteellisen ohuen ja helpon oloisen Syksy-kirjan, jotta ei tarvitse enää miettiä niitä tiiliskiviä ja kuutta osaa tuota mestariteosta. Eikö mestarin tunnista vähemmästäkin? Siksi Syksy oli minulle oikein tervetullut.
Mieheni, kuten moni muukin, on kehunut Knausgårdia estoitta, joten lähdin lukemaan isoin odotuksin.
Hieman petyin.
Kyllä kirjasta löytyi viisauksia, rehellisiä elämän totuuksia ja timanttihippusiakin, kuten esimerkiksi tämä:
”Ihmisyys on samanlaista kaikissa, mutta elämä jota elämme saa sen virtaamaan meissä eri tavoin.”
Tai tämä, jonka vanhempana voin allekirjoittaa:
”Vanhemmat antavat lapselle elämän, lapsi antaa vanhemmille toivoa. Sellainen kauppa se on.”
Mutta suhteessa kokonaisuuteen tuntui, että hyvää oli aika vähän. Uskaltaisinko sanoa, että kirja oli ehkä vähän mitätön.
Syksy on osa sarjaa (tietysti), jossa Knausgård kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen (tosin tyttären on pakko syntyä kakkos- tai kolmososassa sillä raskaus on jo sen verran pitkällä). Ajatus on hieno ja sinällään tapa käsitellä arkisia asioita on virkeä. Ehkä kuitenkin on luettava Taisteluni, jotta pääsee siihen samaan kehukerhoon, joka Knausgårdia ympäröi.
Jollain lailla kuvaavin ja ehkä suosikkikohtani kirjassa on tämä arkinen asetelma:
”Siltä minusta tuntui, kun nostelin makkaranpaloja paistinlastalla vihreälle tarjoiluvadille ja kaadoin makaronit lasikulhoon. Maailma on aineellinen. Me sijaitsemme aina jossain. Minä olen nyt tässä.”
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
(Otava 2016)
En ollut erityisesti ajatellut lukea Riikka Pulkkisen uusinta (vaikka olen kyllä lukenut kaikki aikaisemmat), mutta kun Hesari kehui sitä vuolaasti ja korosti kuinka tärkeä kirja se on, kävin nappaamassa sen luettavien joukkoon. Suhtaudun Pulkkiseen oikeastaan toivovan epäillen. Pidin ensimmäisestä ja toisestakin, mutta jollain lailla tapa kertoa tarinaa ei ole ihan itselleni mieluinen.
Paras mahdollinen maailma kertoo perheen salaisuudesta. Ja oikeastaan sellaisesta, jonka kaikki tietävät, mutta joka on niin kipeä, että siitä ei puhuta, sitä ei käsitellä, se vaietaan kuoliaaksi. Erinäisten tapahtumien kautta salaisuus kuitenkin alkaa keriytyä auki. Asetelma on kiinnostava, hahmot eläviä ja sittenkin jotain jää puuttumaan, jotta Paras mahdollinen maailma olisi paras mahdollinen lukukokemus. Vaikea oikeastaan sanoa mitä se on. Ehkä yksi kerronnallinen syy löytyy. Pulkkisen kieli on kovin runollista ja ehkä koukeroistakin. Tai tapa kertoa (ja voi olla, että tässä kirjassa, jossa avataan salaisuutta, se on myös tarkoituksellista) on kiertelevä. Useampaan kertaan minulle lukijana tuli mieleen, että mene nyt jo asiaan. Asioita ei sanota suoraan, ne kerrotaan ”liian kauniisti”, jollain lailla tarina on ”asetelmallinen”, lukija tietää mitä tapahtuu ja on ikään kuin kertojaa nopeampi.
Ja silti, Pulkkinen on taitava kertoja ja kirja on hieno. Joskus lukija ei ole samalla tasolla tai ehkä ajankohta on omaan lukemiseen väärä.
(Jonathan Cape 2016)
Ian McEwania ei voi syyttää kiertelevästä tyylistä, liian hienostelevasta kerronnasta tai mielikuvituksen puutteesta. Ei yleensä ja ei todellakaan kirjassa Nutshell. Jo koko asetelma on erikoinen: kertoja on sikiö.
Olen suuri Ian McEwan fani, mutta tunnustan, että ajatus siitä, että kertoja, päähenkilö, on sikiö oli hieman huolestuttava. Kuinka siitä voi saada mitään aitoa saati kiinnostavaa? Sikiö? Miten sikiö edes voi kertoa mitään?
McEwanin sikiö ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa syntymätön lapsi ja kirjailija selviää kerronnasta erinomaisesti. Kirja on koukuttava, kertoja rääväsuinen ja tarina kiehtova. Syntymätön lapsi seuraa keskustelujen kautta sitä kuinka äiti ja äidin rakastaja suunnittelevat sikiön isän murhaa.
Sikiö on oikeastaan keski-ikäinen, hyvistä viineistä nautiskeleva suorasanainen elitisti, joka seuraa tarkasti maailman tapahtumia radiosta.
Oikeastaan kun sikiötä tarkastelee tarkemmin, sikiö on Ian McEwan itse.
Muutamia helmiä kirjasta:
Sikiö ei todellakaan kaunistele asioita. Kun äiti ja äidin rakastaja harrastavat seksiä, on sikiöllä tukalaa…
”Not everyone knows what it is to have your father’s rival’s penis inches from your nose.”
Maailman uutiset saavat sikiön masentumaan. Kuitenkin:
”Pessimism is too easy, even delicious, the badge and plume of intellectuals everywhere. It absolves the thinking classes of solutions.”
Ja vielä Suomessakin ajankohtaiseen keskusteluun siitä mikä on tyttö ja mikä poika ja mikä minkäkin määrittää, sikiöllä on oma, pragmaattinen, näkökulmansa asiaan:
”Only two sexes. I was disappointed. If human bodies, minds, fates are so complex, if we are free like no other mammal, why limit the range?”
Viime viikon hienoin kirjoitus löytyi Imagesta. Niklas Thesslundin rehellinen, kaunis ja hyvin henkilökohtainen kirjoitus erilaisuudesta ja suhteestamme siihen.
