Joulukalenteri 2016, 2. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Toisen luukun takaa paljastuu: Karl Ove Knausgård: Talvi (suom. Jonna Joskitt-Pöyry), Like 2016

img_5030

Nide kirjakaupassa oli maanantaina keskustelu Knausgårdista. Paikalla keskustelemassa olivat Juha Itkonen ja Niklas Thesslund ja haastattelijana Taru Torikka. En ole itse lukenut Knausgårdin Taisteluni -kirjaa, jota kilvan ylistetään ja oli kiinnostavaa kuunnella kuinka Knausgård on tehnyt vaikutuksen esimerkiksi Juha Itkoseen tai ajatuksia siitä kuinka Knausgård osasi antaa ihmisille jotain sellaista, jota fiktio harvoin on. Tai kuinka selvästi kirjan henkilöhahmojen ollessa niin selvästi Knausgård itse ja tämän läheiset ystävät jopa pariskunnan juuri uutisoitu avioero tuntui keskustelijoista melkein kuin oma ystäväpariskunta olisi eroamassa. Käytännön vinkkinä otin keskustelusta sen, että Taisteluni-sarjan parhaat osat taisivat olla 1,2 ja 6, ja keskustelijat olivat sitä mieltä, että kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa, eli ehkä joululomalla sitten kahlaan niitä.

Sen sijaan joululahjaksi Knausgårdin kirja Talvi sopii erinomaisesti. Keskustelijat arvioivat tämän uuden vuodenaika-sarjan olevan jonkinlainen sovitustyö hurjalle omakohtaiselle Taisteluni vuodatukselle. Ehkä niin. Tämä kirja sopii monelle, itse ajattelin hankkia tämän molemmille pikkuveljilleni. Ohessa kirjasta muutama sana. Tämä arvio ilmestyi alunperin täällä.

”Menneisyys on lopullisesti menetettyä aikaa, mutta se, mitä ei edes tapahtunut, on menetetty kahteen kertaan.”

Knausgårdin uudessa sarjassa Syksy ei minua erityisesti sävähdyttänyt. Ihan sisäsiisti, vähän kaunisteleva teos, jota kirjoitetaan syntymättömälle tyttärelle. Pieniä ja isoja asioita välikkäin, siitä ilmeisesti piti tulla oivallus. Elämä on pieniä ja isoja asioita. Mitä sitten? Sen sijaan Talvi onkin jo paljon sykähdyttävämpi. Kieli on reippaampaa, rehellisempää. Kun Knausgård esimerkiksi pohtii aikuisuutta, on vaikea tehdä tulkintaa siitä, onko asia hänen mielestään näin aikuisena nyt hyvin vai huonosti?

”Silloin ihmettelin, miksi vain lapset tarttuivat niihin mahdollisuuksiin, sillä ikinä en nähnyt kenenkään aikuisen punnertautuvan katolle tai kielekkeelle ja hyppäävän kinokseen, mutta nyt, kun olen aikuinen, sekä hyppy tuntemattomaan että siihen liittyvä vapaus tuntuvat ajatuksina epämieluisilta. Eivätkä vain siksi, että hyppiminen on lapsellista ja naapurin nähden katolta loikkaaminen olisi noloa, vaan myös siksi, että tottumus, pysähtyneisyys ja urautuminen ovat kuin vanhoja ystäviä, jotka tunnen läpikotaisin ja joihin voin aina luottaa, ja se on tärkeämpää kuin uutuus, pudotus ja vapaus.”

Kanusgård pohtii kirjassa minuutta ja sen suhdetta muuhun maailmaan:

”Me olemme toistemme armoilla. Kaikki tunteemme ja toiveemme ja halumme, meidän jokaisen koko yksilöllinen psyyke kaikkine kummallisine sopukoineen ja luutumisineen, jotka ovat kivettyneet jo varhaislapsuudessa ja joita on lähes mahdoton kangeta auki, saavat vastaansa muiden tunteet ja halut ja heidän yksilölliset psyykensä.”

”Oivalsin, että vastauksen kaipuu asuu meissä niin syvällä, että sen täytyy olla yksi ihmisyyden peruspiirteitä, suorastaan sen tunnusmerkki.”

”Siinä lienee minuuden perusta: halun ja sen täyttymyksen sekä kivun ja sen välttämisen välitilassa, koska on oltava jotain mikä haluaa ja tahtoo, jotain mikä tuntee kipua ja tahtoo sen pois. Mikä se on?”

”Tunteet ja mieliala eivät myöskään tunnu kuuluvan minuuteen, minuus pikemminkin tarkkailee niiden jatkuvia muutoksia ulkopuolelta, mutta tunteet ja mieliala saattavat joskus ottaa sen valtaansa ja maalata sen omilla väreillään, kuten hillittömässä raivossa, suunnattomassa ilossa ja masennuksessa.”

Elämää Knausgård tulkitsee monesta näkökulmasta:

Ihminen on:

”Se, että ihmisruumis on täynnä nesteitä ja että pysymme hengissä, koska ruumiinnesteet kulkeutuvat elimestä toiseen tuhansissa pienissä putkissa, joita on isoista, letkumaisista suolista aivojen pieniin hiussuoniin, ja että kaikkia eliöitä, jopa alkeellisimpia puita, halkoo samantapainen putkisto, tekee putken toimintaperiaatteesta kenties tärkeimmän elämän ehdon ja ihmisestä siivilän sisaren.”

Millaista elämä voisi olla?

”Vaikka kukaan ei koskaan kehunut eikä kritisoinut juuri meidän ilotulitustamme, koska se luultavasti hukkui muuhun räiskeeseen, se ei haitannut, koska se kahdenkymmenen minuutin pätkä vuodesta oli niin suunnattoman riemukas ja energinen, ettei yläpuolellemme tuokioksi piirtynyt kuva, jossa väikkyi kaunis, loistelias rinnakkaismaailma, kerta kaikkiaan voinut olla illuusiota vaan sen oli pakko perustua johonkin todelliseen: meidänkin elämämme voisi olla sellaista.”

Ja toisaalta millaista on elämä alkoholistina?

”Humala, joka elähdyttää heitä, pitää samalla heitä vankinaan. Juuri sellaisena muistan isäni viimeiset vuodet, hän oli vankina jossain eikä löytänyt sieltä ulos. Hänen talvensa oli loputon, lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi joka paikassa, ei vain hänen talonsa ulkopuolella vaan myös sen sisällä. Sellaista minä kuvittelen sen olleen. Että lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi makuuhuoneessa, portaissa, keittiössä, olohuoneessa. Että hänen sielussaan, mielessään ja sydämessään oli talvi.”

Mitä on Knausgårdin mielestä tuo arki, jota nyt niin moni glorifioi parhaaksi elämässä?

”Arki saa kaiken katoamaan, arki on kuin vyöhyke, jonka sisälle joutuvat asiat ovat tuomittuja unohtumaan.”

Hieno kirja. Hesarin arvio kirjasta täällä. Juha Itkosen kirjoitus Knausgårdista ja Taisteluni-sarjasta täällä.

Viikon 5 luettavaa – viikko 47/2016

  1. Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan, Wsoy, 2016

img_5032

Aluksi kirjan idea tuntui typerältä. Mies kidnappaa vaimonsa saadakseen lisää kipinää väljähtäneeseen avioliittoonsa. Ja onhan se idea typerä. Sen sijaan Riku Korhosen romaani, jossa ideana on se, että mies kidnappaa vaimonsa on erinomainen.

Korhonen pystyy yhtä aikaa herkästi ja ei-romantisoiden kuvaamaan ihmissuhteita, tässä tapauksessa keskiössä avioliitto, mutta myös ystävyys. Ihmisen suhde myös itseensä. Mitä me olemme ja mitä meistä tulee ja miksi. Kieli on ronskia, hahmot kulmikkaita ja silti syviä. Oikeita. Mitä ihmissuhteiden ”väleissä” tapahtuu. Niissä väleissä, joissa määritellään mihin suuntaan kuljetaan. Niissä väleissä, joissa jokaisella meillä on omat puolustusmekanismimme, tapamme tulkita ja toisaalta tapamme reagoida. Kuinka nämä törmäävät toisen omiin tapoihin? Sellaisista aineksista on Korhosen romaani tehty. Muodoltaan se on myös tiukasti lukijasta kiinni pitävä. Kirja on luettava heti loppuun.

Suomalaisuuden kuvaus kirjassa on myös herkullinen:

”Tämä saatanan maa. Tämä kelirikkojen ja kyräilyn maa, jossa miehet ja naiset erehtyivät kesän valonpilkahduksessa naimisiin ja kynsivät loppuvuoden pimeässä pipot päässä villakerrastoissa toistensa naamaa, raivo kukoisti ja rakkaus oli keskonen kaapissa. Tämä persettä myöten jäykkäkouristukseen sairastunut maa jonka myrkyllisten taajamien routa hiipi jäseniin ja rikkoi ihmisistä myötätunnottomia seitifileen värisiä möykkyjä tuulikaappeihin törmäilemään ja bussipysäkeille heittämään nyrkkiä, suu aina auki mutta ilmaisukoneistossa vain veikene-/vittuile-kytkin. Joskus känniin päästyään suomalainen sai hipelöidä sukurutsaisilla siskonmakkarasormilla toista suomalaista ja häpeästä inisevässä yhdynnässä polkea lisää suomalaisia tähän mielisairaaseen maahan, joka pelkällä jäädyttävällä umpimielisyydellä ja joka nurkalla heiluvilla teräaseilla ja vääränlaisesta hyämähdyksestä laukeavilla ampuma-aseilla ja aamu-usvassa nakkikioskeilla tappelevilla sotian haamuilla ajoi naiset ja miehet toistensa kurkkuun ja sai pälyilemään epäluuloisesti jokaista hymyyn erehnyttä vastaantulijaa tai naista joka piti naisista tai miestä jolla oli värikäs taskuliina tai poikaa joka piti mekoista, ketä tahansa mitä tahansa, aina tämä viehättävän moniulotteisia elämänprobleemeja mitä vittua -asenteella luotaava maa onnistui kuristamaan avioliitoista onnen ja tukahduttamaan vuoteista roihun ja perheistä lämmön kunnes jäljellä oli pelkkää särkynyttä invalidijäätä joka vihasi itseään ja raivosi kapakassa tai netissä ja meni hirteen. Niin Suomi toimi.”

Kirja on Finlandia-ehdokas.

2. Patti Smith: Uneksuntaa (suom. J.K Ihalainen), Palladium Kirjat 2016

img_5031

”Minä aina kuvittelin, että kirjoittaisin kirjan, vaikka vain pienen, joka kantaisi ihmisen pois, todellisuuteen jota ei voisi mitata eikä edes muistaa.

Minä kuvittelin paljon. Että minä loistaisin. Että olisin hyvä. Minä eläisin paljainpäin vuorenhuipulla pyörittäen ratasta, joka pyörittäisi maapalloa ja huomaamattomana, pilvien seassa, minulla olisi jokin vaikutus, minusta olisi jotain hyötyä.”

Tämä ei ole Patti Smithin paras teos. M-Train on upea, tämä on siihen verrattuna pieni, höytyvä, kevyt. Silti kirja antaa sen, minkä lupaa. teksti noudattaa otsikon muotoa, se on kuin uneksuntaa. Punaista lankaa on vaikea löytää, asiat leijuvat paikasta toiseen, asiasta toiseen. Runollinen, kaunis pieni teos.

”Esitä toive, puhalla…

Minulla oli hengitykseni mitä muuta voin toivoa. Puhaltaessani koko olemukseni kohosi ilmaan. Minulla oli taivaallinen kyky tulla, silmänräpäyksessä, kaikeksi.”

3. Karl Ove Knausgård: Talvi (Suom. Jonna Joskitt-Pöyry), Like 2016

img_5030

”Menneisyys on lopullisesti menetettyä aikaa, mutta se, mitä ei edes tapahtunut, on menetetty kahteen kertaan.”

Knausgårdin uudessa sarjassa Syksy ei minua erityisesti sävähdyttänyt. Ihan sisäsiisti, vähän kaunisteleva teos, jota kirjoitetaan syntymättömälle tyttärelle. Pieniä ja isoja asioita välikkäin, siitä ilmeisesti piti tulla oivallus. Elämä on pieniä ja isoja asioita. Mitä sitten? Sen sijaan Talvi onkin jo paljon sykähdyttävämpi. Kieli on reippaampaa, rehellisempää. Kun Knausgård esimerkiksi pohtii aikuisuutta, on vaikea tehdä tulkintaa siitä, onko asia hänen mielestään näin aikuisena nyt hyvin vai huonosti?

”Silloin ihmettelin, miksi vain lapset tarttuivat niihin mahdollisuuksiin, sillä ikinä en nähnyt kenenkään aikuisen punnertautuvan katolle tai kielekkeelle ja hyppäävän kinokseen, mutta nyt, kun olen aikuinen, sekä hyppy tuntemattomaan että siihen liittyvä vapaus tuntuvat ajatuksina epämieluisilta. Eivätkä vain siksi, että hyppiminen on lapsellista ja naapurin nähden katolta loikkaaminen olisi noloa, vaan myös siksi, että tottumus, pysähtyneisyys ja urautuminen ovat kuin vanhoja ystäviä, jotka tunnen läpikotaisin ja joihin voin aina luottaa, ja se on tärkeämpää kuin uutuus, pudotus ja vapaus.”

Kanusgård pohtii kirjassa minuutta ja sen suhdetta muuhun maailmaan:

”Me olemme toistemme armoilla. Kaikki tunteemme ja toiveemme ja halumme, meidän jokaisen koko yksilöllinen psyyke kaikkine kummallisine sopukoineen ja luutumisineen, jotka ovat kivettyneet jo varhaislapsuudessa ja joita on lähes mahdoton kangeta auki, saavat vastaansa muiden tunteet ja halut ja heidän yksilölliset psyykensä.”

”Oivalsin, että vastauksen kaipuu asuu meissä niin syvällä, että sen täytyy olla yksi ihmisyyden peruspiirteitä, suorastaan sen tunnusmerkki.”

”Siinä lienee minuuden perusta: halun ja sen täyttymyksen sekä kivun ja sen välttämisen välitilassa, koska on oltava jotain mikä haluaa ja tahtoo, jotain mikä tuntee kipua ja tahtoo sen pois. Mikä se on?”

”Tunteet ja mieliala eivät myöskään tunnu kuuluvan minuuteen, minuus pikemminkin tarkkailee niiden jatkuvia muutoksia ulkopuolelta, mutta tunteet ja mieliala saattavat joskus ottaa sen valtaansa ja maalata sen omilla väreillään, kuten hillittömässä raivossa, suunnattomassa ilossa ja masennuksessa.”

Elämää Knausgård tulkitsee monesta näkökulmasta:

Ihminen on:

”Se, että ihmisruumis on täynnä nesteitä ja että pysymme hengissä, koska ruumiinnesteet kulkeutuvat elimestä toiseen tuhansissa pienissä putkissa, joita on isoista, letkumaisista suolista aivojen pieniin hiussuoniin, ja että kaikkia eliöitä, jopa alkeellisimpia puita, halkoo samantapainen putkisto, tekee putken toimintaperiaatteesta kenties tärkeimmän elämän ehdon ja ihmisestä siivilän sisaren.”

Millaista elämä voisi olla?

”Vaikka kukaan ei koskaan kehunut eikä kritisoinut juuri meidän ilotulitustamme, koska se luultavasti hukkui muuhun räiskeeseen, se ei haitannut, koska se kahdenkymmenen minuutin pätkä vuodesta oli niin suunnattoman riemukas ja energinen, ettei yläpuolellemme tuokioksi piirtynyt kuva, jossa väikkyi kaunis, loistelias rinnakkaismaailma, kerta kaikkiaan voinut olla illuusiota vaan sen oli pakko perustua johonkin todelliseen: meidänkin elämämme voisi olla sellaista.”

Ja toisaalta millaista on elämä alkoholistina?

”Humala, joka elähdyttää heitä, pitää samalla heitä vankinaan. Juuri sellaisena muistan isäni viimeiset vuodet, hän oli vankina jossain eikä löytänyt sieltä ulos. Hänen talvensa oli loputon, lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi joka paikassa, ei vain hänen talonsa ulkopuolella vaan myös sen sisällä. Sellaista minä kuvittelen sen olleen. Että lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi makuuhuoneessa, portaissa, keittiössä, olohuoneessa. Että hänen sielussaan, mielessään ja sydämessään oli talvi.”

Mitä on Knausgårdin mielestä tuo arki, jota nyt niin moni glorifioi parhaaksi elämässä?

”Arki saa kaiken katoamaan, arki on kuin vyöhyke, jonka sisälle joutuvat asiat ovat tuomittuja unohtumaan.”

Hieno kirja. Loistava joululahjakirja myös.

4. Dan Charnas: Work Clean – The Life-Changing Power of Mise-en-Place to Organize Your Life, Work and Mind, Penguin RandomHouse, 2016

img_5006

Mitä tavallinen toimistotyössä ahertava voisi oppia keittiömestareilta ja kokeilta? Kuria, järjestystä, prosessin, sisua, peräänantamattomuutta ja loppuunsaattamista. Kirja jakautuu kahteen osaan: Ensin käsitellään jonkin ravintolan/keittiömestarin tarinan kautta sitä kuinka keittiö toimii, miten keittiömestarin, huippukokin mieli toimii. Toiseksi tämä tapa toimia ja ajatella tuodaan muun työn tai miksei koko elämän piiriin. Lopputulos on aika kiinnostava ja parempi kuin moni ajanhallintaopas tai itsensä johtamista opettava teos. Siksi, että pointti on yksinkertainen. Tiivistettynä kirjassa neuvotaan kolme asiaa: Valmistelu, prosessi ja läsnäolo.

Jos tästä ottaisi kolme tärkeintä asiaa, ne olisivat seuraavat: 1) Työpäivän päätteeksi käytä 30 minuuttia seuraavan päivän suunnitteluun. Ei pitkiä to do -listoja vaan selkeä päivän kartoittaminen ja asioiden laittaminen aikatauluun. 2) Ole rehellinen ajankäytöstäsi. Siinä kuinka paljon oikeasti aikaa menee, siinä kuinka paljon oikeasti aikaa hukkaat ja siinä, että usein lisäajan tarve on turhaa. Kuten kirjassa todetaan, keittiössä ei aloiteta serviisiä silloin kun ollaan valmiita vaan silloin kun serviisi alkaa. 3) Ole läsnä. Kun teet jotain, ole läsnä sen tekemisessä ja sulje muut asiat mielestä.

5. Guardian haastattelee Ben Lerneriä.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-21-kello-10-32-07

Voiko runoutta ymmärtää, tarvitseeko edes?

”Any art, maybe poetry in particular, is caught up in a repetitive experience of disappointment – the distance between what you want to do and can do.”

Guardianista löytyi hyvä, rehellinen ja älykkäästi kuvia kumartelematon haastattelu Ben Lerneristä, joka käsittelee runoutta. Muistan itse tuskastelleeni runouden kanssa pitkään. Ajattelin, että runoissa on ikään kuin jokin arvoitus, joka pitää selvittää. Salaisuus, sisäpiirin juttu, joka pitää tajuta. Haastattelin monta vuotta sitten Kirjan ja Ruusun päivässä Hannu Mäkelää ja kysyin häneltä asiasta: pitääkö runoa ymmärtää ja mitä jos tuntuu, ettei tajua sitä ”oikein”? Mäkelä totesi, ettei runoa tarvitsee ylipäänsä ymmärtää ja että jokainen saa löytää siitä ihan mitä haluaa. Vähän kun maisemaa katsoessa jokainen ottaa siitä irti eri asioita. Ei ole olemassa ”oikeaa” tulkintaa. Sen jälkeen olen voinut nauttia rennosti myös runoudesta.

Guardianin artikkeli täällä.

 

 

 

Viikon 5 luettavaa viikko 39

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

(Suom. Juha Mylläri Tammi 2016)

img_3961

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kirjassa on 7 kertomusta, jotka eivät liity toisiinsa. Murakamin maailma on aina omituinen. Yliluonnollistenkin asioiden keskellä pääosassa on kuitenkin ihmiset ja niiden väliset suhteet, rakkaus, ystävyys, seksi. Niin näissäkin kertomuksissa.

Murakami miettii tarinoidensa hahmojen kautta sitä miksi ihminen tekee ulkopuolelta katsottuna typeriä asioita. Kuten vaikkapa rakastuu päivänselvästi väärään ihmiseen. Ja toisaalta kuinka typerää elämä olisi jos me toimisimme vain ”järkevästi”:

”Kummankin toimintaa ajoi jokin tahdosta riippumaton voima. Meidän muiden on helppoa arvostella heidän valintojaan tietäväisen näköisinä ja pudistella traagisesti päitämme. Mutta ilman sellaisen itsenäisen elimen väliintuloa, joka ajaa meitä nousemaan kohti huippua, sysää meidät kuolemaamme, elämämme olisivat kai paljon värittömämpiä. Luultavasti ne olisivat vain sarja suorituksia.”

Murakami käsittelee myös ihmisen vastuuta. Ehkä vastuu ei olekaan vain se, että ei itse tee pahaa. Ehkä meidän jokaisen tulisi myös aktiivisesti estää pahaa?

”Ette ole sellainen ihminen, joka tekee omasta aloitteestaan jotain väärää. Sen ymmärrän hyvin. Maailmassa on kuitenkin asioita, joissa pelkistä vääristä teoista pidättäytyminen ei riitä. Jotkut tai jotkin myös käyttävät sellaista tyhjyyttä kulkuväylänään.”

Ja jos oma elämä tuntuu mutkikkaalta ja päänsisäinen maailma käsittämättömän sekavalta voi lohduttautua tällä:

”On olemassa ihmisiä, joiden sisäinen maailma on niin virheetön ja suoraviivainen, että he eivät osaa elää elämäänsä mitenkään muuten kuin äärettömän teknisellä ja suorittavalla tavalla.”

Kaikki eivät pidä Murakamista. Viisaudet on usein piilotettu omituiseen fantasiatarinaan. Mutta minä tykkään.

Karl Ove Knausgård: Syksy

(Suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2016)

img_3956

Tunnustan heti, että en ole lukenut Taisteluni-sarjaa. Ajattelin oikeastaan oikaista ja lukaista tämän suhteellisen ohuen ja helpon oloisen Syksy-kirjan, jotta ei tarvitse enää miettiä niitä tiiliskiviä ja kuutta osaa tuota mestariteosta. Eikö mestarin tunnista vähemmästäkin? Siksi Syksy oli minulle oikein tervetullut.

Mieheni, kuten moni muukin, on kehunut Knausgårdia estoitta, joten lähdin lukemaan isoin odotuksin.

Hieman petyin.

Kyllä kirjasta löytyi viisauksia, rehellisiä elämän totuuksia ja timanttihippusiakin, kuten esimerkiksi tämä:

”Ihmisyys on samanlaista kaikissa, mutta elämä jota elämme saa sen virtaamaan meissä eri tavoin.”

Tai tämä, jonka vanhempana voin allekirjoittaa:

”Vanhemmat antavat lapselle elämän, lapsi antaa vanhemmille toivoa. Sellainen kauppa se on.”

Mutta suhteessa kokonaisuuteen tuntui, että hyvää oli aika vähän. Uskaltaisinko sanoa, että kirja oli ehkä vähän mitätön.

Syksy on osa sarjaa (tietysti), jossa Knausgård kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen (tosin tyttären on pakko syntyä kakkos- tai kolmososassa sillä raskaus on jo sen verran pitkällä). Ajatus on hieno ja sinällään tapa käsitellä arkisia asioita on virkeä. Ehkä kuitenkin on luettava Taisteluni, jotta pääsee siihen samaan kehukerhoon, joka Knausgårdia ympäröi.

Jollain lailla kuvaavin ja ehkä suosikkikohtani kirjassa on tämä arkinen asetelma:

”Siltä minusta tuntui, kun nostelin makkaranpaloja paistinlastalla vihreälle tarjoiluvadille ja kaadoin makaronit lasikulhoon. Maailma on aineellinen. Me sijaitsemme aina jossain. Minä olen nyt tässä.”

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

(Otava 2016)

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-09-26-kello-9-58-58

En ollut erityisesti ajatellut lukea Riikka Pulkkisen uusinta (vaikka olen kyllä lukenut kaikki aikaisemmat), mutta kun Hesari kehui sitä vuolaasti ja korosti kuinka tärkeä kirja se on, kävin nappaamassa sen luettavien joukkoon. Suhtaudun Pulkkiseen oikeastaan toivovan epäillen. Pidin ensimmäisestä ja toisestakin, mutta jollain lailla tapa kertoa tarinaa ei ole ihan itselleni mieluinen.

Paras mahdollinen maailma kertoo perheen salaisuudesta. Ja oikeastaan sellaisesta, jonka kaikki tietävät, mutta joka on niin kipeä, että siitä ei puhuta, sitä ei käsitellä, se vaietaan kuoliaaksi. Erinäisten tapahtumien kautta salaisuus kuitenkin alkaa keriytyä auki. Asetelma on kiinnostava, hahmot eläviä ja sittenkin jotain jää puuttumaan, jotta Paras mahdollinen maailma olisi paras mahdollinen lukukokemus. Vaikea oikeastaan sanoa mitä se on. Ehkä yksi kerronnallinen syy löytyy. Pulkkisen kieli on kovin runollista ja ehkä koukeroistakin. Tai tapa kertoa (ja voi olla, että tässä kirjassa, jossa avataan salaisuutta, se on myös tarkoituksellista) on kiertelevä. Useampaan kertaan minulle lukijana tuli mieleen, että mene nyt jo asiaan. Asioita ei sanota suoraan, ne kerrotaan ”liian kauniisti”, jollain lailla tarina on ”asetelmallinen”, lukija tietää mitä tapahtuu ja on ikään kuin kertojaa nopeampi.

Ja silti, Pulkkinen on taitava kertoja ja kirja on hieno. Joskus lukija ei ole samalla tasolla tai ehkä ajankohta on omaan lukemiseen väärä.

Ian McEwan: Nutshell

(Jonathan Cape 2016)

img_3939

Ian McEwania ei voi syyttää kiertelevästä tyylistä, liian hienostelevasta kerronnasta tai mielikuvituksen puutteesta. Ei yleensä ja ei todellakaan kirjassa Nutshell. Jo koko asetelma on erikoinen: kertoja on sikiö.

Olen suuri Ian McEwan fani, mutta tunnustan, että ajatus siitä, että kertoja, päähenkilö, on sikiö oli hieman huolestuttava. Kuinka siitä voi saada mitään aitoa saati kiinnostavaa? Sikiö? Miten sikiö edes voi kertoa mitään?

McEwanin sikiö ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa syntymätön lapsi ja kirjailija selviää kerronnasta erinomaisesti. Kirja on koukuttava, kertoja rääväsuinen ja tarina kiehtova. Syntymätön lapsi seuraa keskustelujen kautta sitä kuinka äiti ja äidin rakastaja suunnittelevat sikiön isän murhaa.

Sikiö on oikeastaan keski-ikäinen, hyvistä viineistä nautiskeleva suorasanainen elitisti, joka seuraa tarkasti maailman tapahtumia radiosta.

Oikeastaan kun sikiötä tarkastelee tarkemmin, sikiö on Ian McEwan itse.

Muutamia helmiä kirjasta:

Sikiö ei todellakaan kaunistele asioita. Kun äiti ja äidin rakastaja harrastavat seksiä, on sikiöllä tukalaa…

”Not everyone knows what it is to have your father’s rival’s penis inches from your nose.”

Maailman uutiset saavat sikiön masentumaan. Kuitenkin:

”Pessimism is too easy, even delicious, the badge and plume of intellectuals everywhere. It absolves the thinking classes of solutions.”

Ja vielä Suomessakin ajankohtaiseen keskusteluun siitä mikä on tyttö ja mikä poika ja mikä minkäkin määrittää, sikiöllä on oma, pragmaattinen, näkökulmansa asiaan:

”Only two sexes. I was disappointed. If human bodies, minds, fates are so complex, if we are free like no other mammal, why limit the range?”

Viime viikon hienoin kirjoitus löytyi Imagesta. Niklas Thesslundin rehellinen, kaunis ja hyvin henkilökohtainen kirjoitus erilaisuudesta ja suhteestamme siihen.